Katse

Jaakko Heikkilä – Kupillinen vettä, 7.1.- 28.1.2007. Galleria Heino, Uudenmaankatu 16–20, Helsinki

Vesi III, 2005, 100x50 cm. Digitaalinen värivalokuva/Diasec.

Pysymättömyyden kauneus

KARI ALATALO

Valokuvaaja Jaakko Heikkilän (s.1956) näyttely Kupillinen vettä, jatkaa hänen aikaisempien valokuvien teemaa siinä mielessä, että myös tällä kertaa valokuvat on otettu maapallon ”äärilaidalla”, kaukana kuvitelluista keskuksista. Hän on valokuvannut aikaisemmin pohjoisessa Suomessa ja Vienanmerellä, mutta myös Armeniassa, Venetsiassa ja Amerikassa.

Näyttelyn otsikko, Kupillinen vettä, antaa yhden näkökulman katsoa Jaakko Heikkilä esillä olevia valokuvia. Valokuvia yhdistävät peruselementit. Vesi, rannat (maa), korkealle kohoavat läpinäkyvään ilmaan katoavat taivaat ja Bygeynäsissä, Norjassa, otetun valokuvan nuotiot (tuli).

Katsellessani valokuvia, jotka on otettu rannoilta, tulen ajatelleeksi miksi ihminen hakeutuu rannalle. Long Island, USA (1999), mustaan märkäpukuun pukeutunut mieshahmo on valmistautumassa juoksemaan aaltojen syliin, vihreätä sammalta kasvavan kivikasan viereltä. Hänen rannalla olemisen motiiviansa ei tarvitse pohtia. Ei ehkä nuorten miestenkään, valokuvassa Coney Island, USA (2001). Nuorten joukko vaikuttaa tulleen rauhoittumaan kaupungin sykkeestä merenrannalle. Molemmissa valokuvissa, lähes yhtä tärkeässä osassa kuin maisema ja ihmiset, ovat myös valkoiset lokit.

Gallerian vastakkaisella seinällä on kaksi valokuvaa, kuin ajallisena parina merenrannalla otetuille valokuville. Valokuvassa, Bygeynäs, Norja (1999), seisoo vanha nainen nuotioiden äärellä selin katsojaan. Valokuvassa, Lopsjenga, Venäjä (1998), rannalla istuu katseensa sisäänpäin kääntänyt elämää kokenut mies. Katsojana asetun näiden kahden valokuvan eteen erilaisessa mielentilassa, kuin nuorista otettuihin valokuviin. Valokuvissa on erilainen rytmi, joka johtuu kuvattujen eri-ikäisyydestä ja siitä että nuoret ovat vellovan merenrannalla, vanhemmat tyynen veden äärellä. Ihmisten läsnäolo on kaikissa valokuvissa vahvana.

Vesi I, 2005, 170x78 cm. Digitaalinen värivalokuva/Diasec.

Näyttelyn toinen kuvasarja käsittää valokuvia Venetsian kanaaleista. Vesi-sarjan valokuvat ovat lähes abstrakteja pintoja, joissa talot, portaat ja veteen heijastuvat kuvajaiset kohtaavat toisensa. Valokuvia katsoessani ajattelen niiden olevan kauniita, vaikka ne kuvaavat rapistuneita ja ajan kuluttamia portaita, tiilenpunaisia seiniä, portaissa kasvavaa vihreätä sammalta, putoilevaa rappausta ja haurastuvia metalliputkia. Onko pysymättömyys kaunista, sillä eikö valokuvissa kuvata yhdeltä osaltaan juuri tätä? Pysymättömyys ei koske vain ihmisen rakentamia kanaaleja, vaan myös vihreää ja sameaa vettä, jonka koti kanaali on. Vesi muotoutuu astian tai tilanteen mukaiseen muotoon joka kerta uudestaan. Vesi-sarjan valokuvat saataisi nähdä myös tarkkaan rajattuina maalauksellisina pintoina, joissa eri värit ja valon muutokset ovat kuvan maalauksellisia rakennusaineita.

Näyttelyssä on esillä myös videotriptyykki Verkonselvittäjä (2005). Kamera pysyy tässä teoksessa paikallaan merenrannalla, katsomisaukko on kokoajan sama. Vain teoksen keskimmäisessä osassa, kuvan sisältö muuttuu ohjaavan käden toimesta. Ensin kuvassa nähdään kolme miestä (ehkä simpukan kerääjiä), jonka jälkeen aukkoon astuu tuulen ja auringon ahavoittama mies selvittelemään kalaverkkoa. Verkonselvittäjässä ei ole kerronnallista otetta, eikä myöskään mitään selvää kohtaa, tavoitetta, johon kuvakerronnalla pyrittäisiin. Kahdessa kuvassa merenaaltojen seassa pulikoi mustiin pukeutunut surffaaja. Aallot hakkaavat rantaa, jossa kirmailee pienten lintujen parvi veden pärskeitä pakoon juosten. Rannalla kävelee tai juoksee satunnaisia ohikulkijoita. Meren aaltojen rauhoittava ääni kuuluu myös näyttelytilassa. Teoksen edessä minulle syntyy vaikutelma, että kamera on ollut todistamassa tapahtumia ihmisten elämistä, eikä kuvaamisella ole pyritty mihinkään muuhun. Psykologisesti ajattelen, teoksen voisi tulkita jopa siten, että ihminen näkee tai todistaa, kuten kamera. Toisaalta ihminen todistaa myös läsnäolollaan ja mielikuvillaan, muistillaan, kaikki tekonsa olipa hän sitten yksin tai seurassa.

Verkonselvittäjät -teosta katsoessani minulle tuli mieleeni useat vastaavanlaiset teokset, kuten vaikkapa valokuvaaja Elina Brotheruksen (Spring, 2001) ja Heli Rekulan (Maisema no.20: An Tiaracht, 2002) maisemalliset videoteokset, joiden keskeisin teema on myös vesi.

Näyttelyä vielä vähän lisää tutkiessani palasin uudelleen Jaakko Heikkilän Vesi -sarjan valokuvien eteen. Niistä heräsi ajatus siitä, että digitaalinen värivalokuva saattaa menettää valokuvan ominaisuuksia, samalla tavalla kuin maalaus saattaa muuttua tunnultaan enemmän valokuvaksi. Valokuvan ja maalauksen rajaa ovat horjuttaneet teoksillaan viime vuosina taidemaalari Heli Hiltunen ja Tiina Heiska, joiden teokset vierailevat hienovaraisesti valokuvan puolella. Valokuvaaja Nanna Hännisen valokuvat tekevät taas päinvastaisen vierailun maalauksen puolelle. Jaakko Heikkilän Vesi-sarjan valokuvat pysyvät mielestäni hyvin valokuvan kontekstissa.

Kokonaisuutena näyttely asettuu mielessäni Vesi-sarjan kuvien ympärille. Amerikan mantereella, Venäjällä ja Norjassa otetut valokuvat ovat kuin virranneet Venetsiaan kanaaleihin ja tulleet samaksi ihmisen koskettamaksi vedeksi.

Kommentoi (0)