Katse

Perttu Saksa, valokuvia 3.12.2006 saakka Galleria Hippolyte, Helsinki

Flood, 2005

Kenties syksyn hienoin näyttely

Jukka Järvinen

Tietynlainen ennalta määrittely, jossa valmisteilla olevalle tai vasta suunnitellulle kuvakokonaisuudelle asetetaan tavoite tai esitetään kysymys, johon kuvien oletetaan vastaavan, on yksi taidevalokuvan konventio. Sen tuloksista on helppo puhua esitetyn ja asetetun konseptin kautta – vaikka kuvat sitten jäisivät vastausten tai kuvituksen tasolle. Perttu Saksa ei tällä näyttelyllään lukeudu tuohon perinteeseen. Jos nämä kuvat ovat vastauksia - kysymyksiä ei vielä ole edes mietitty.

Yksittäiseen kuvaan sisältyy vangitseva voima, kuva ottaa oman paikkansa ja esittää itsensä. Sen esittämä ei ole ainakaan suoraan käännettävissä varbaalikielle. Kenties juuri siksi näistä kuvista on hivenen vaikeampi puhua. Tai puheen tuottaminen vaatii vähemmän hätäistä kuvien katsomista.

Erillisissä yhtä aikaa esille asetetuissa yksittäisissä kuvissa on näyttelyn vahvuus. Onko se vaikeammin saavutettavissa tai parempaa kuin samaa aihetta käsittelevän sarjan rakentaminen, sitä en osaa sanoa. Perttu Saksa onnistuu kuitenkin virittämään kuviinsa kuhunkin oman yksityisen tapahtumansa.

Pimeää taustaa vasten vedessä seisova kalpea nuori mies kuvassa Stranger antaa hyvin vähän viitteitä kuvaustilanteesta, ennen tapahtuneesta tai jälkeen tulevasta. Kuvassa mies ainoastaan seisoo vedessä nuhruisissa vaatteissaan ja tuijottaa, ainakin hivenen epäluuloisesti, kameraa. Ei narratiivisuutta, ei selitystä, vain yksinkertainen - mahdollisesti käsitelty -valokuva.

Muutamiksi siivuiksi hajonnut valokiila lankeaa jostain ylhäältä epämääräiseksi jäävään ahtaalta tuntuvaan tilaan. Alhaalla, siinä missä kuvassa esitetään olevan kiinteä pohja, on kuin lattiakaivon suojakansi. Kuva on nimetty 20 years. Tila näyttää unohtuneelta, pölyiseltä ja vieraalta, yhtä selittämättömältä kuin märkä ja autio matkakohde Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvassa. Mitä kuvaaja tekee tuossa tilassa?

Katsojalle osoitetussa vuoropuhelussa tai haastattulussa Pirkko Siitarin kanssa kuvaaja kertoo työskentelystään. ”Pitäydyn (...) rakentamasta kertomuksellista narratiiviä, jotta kuvaan sisältyvä informaatio säilyisi avoimena ja riittävän vapaana katsojan tulkittavaksi. Pyrin samaan kuvia nimetessäni, viittaamalla seikkoihin, joiden kautta olen päätynyt tekemään kuvia, mutta ne eivät silti pura niitä katsojalle auki.”

Hivenen erilleen muista, gallerian eteistilaan on sijoitettu työ nimeltä Lion. Kuvassa tunnistettavaa on lattialla istuva korkeintaan parivuotias, kenties nuorempi lapsi. Jostain loistava valo erottaa kasvonsa kätkeävn henkilön kuvan taustan pimeästä. Ikään kuin kuvasta kuuluisi matalaa kissaeläimen murinaa.

Fragmentaarisia, kiiltäviä ja suurikokoisia kuvia vailla yhtenäistä tarinaa. Kenties niin sen pitää ollakin. Vai olisikohan nämä kuvat pitänyt vedostaa vieläkin suurempaan kokoon?

Kommentoi (0)