Katse

Haastateltavana
valokuvataiteilija Elina Jokipii

Jukka Järvinen

Valokuvataiteilija Elina Jokipii asuu ja työskentelee Lontoossa. Hänen Katseen galleriassa esiteltävät kaksi näyttelykokonaisuuttaan käsittelevät sotaa. Toisen sarjan aiheena on Suomen sisällissota ja toinen kokonaisuus toisintaa ensimmäisen maailmansodan aikaisia propagandatarkoituksissa painettuja ranskalaisia postikortteja.

Miten päädyit opiskelemaan Englantiin?

Opiskelin alun perin aivan toista alaa, olin Tampereen Yliopiston kirjallisuustieteen draamalinjalla, aioin vain pitää välivuoden ja lähdin Englantiin au pairiksi vuonna 1994. Ja jäin sitten sille tielle, muutin Lontooseen ja olin täällä töissä ennenkuin ryhdyin opiskelemaan. Valokuvaus rupesi kiinnostamaan tapana yhdistää, tutkia ja kommentoida kaikkia niitä eri aiheita joista olin kiinnostunut.

Olet käsitellyt kahdessa sarjassasi sotaa ja siihen liittyvää kuvastoa. Mitä kiinnostavaa on sodassa?

Olen aina ollut pasifisti ja minua kiinnostaa ja pohdituttaa se kuinka ihmiskunta ei tunnu oppivan virheistään. Jopa modernilla demokratialla tuntuu olevan tarve käydä sotaa ja löytää syitä mahdin jatkuvaan näyttämiseen. Ensimmäisen maailmansodan piti olla sota, joka lopettaa kaikki sodat, mutta monilla tavoin se on vieläkin käynnissä, useat nykyisistä konflikteista johtavat suoraan ensimmäisestä maailmansodasta ja sen jälkiselvittelyistä.

Ryhdyin tutkimaan sodan kuvausta ja sitä kuinka valokuvaus on itse asiassa usein epäonnistuu yrittäessään näyttää sodan kauhuja tai muuttamaan ihmisten mieliä sodan järjettömyydestä. Olemme tottuneet näkemään mitä raa’impia sodan kuvauksia ja näihin kuviin helposti myös turtuu. Usein verisimmät kuvat ovat myös parasta propaganda-materiaalia. Ne voivat toimia osoituksena vastapuolen järjettömästä julmuudesta ja antaa hyvän syyn konfliktin jatkumiselle.

Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä Susan Sontagin kanssa siitä, että kenties paras tapa kuvata sodan totuutta on kuvitteellisen kautta. Sontag esittää viimeisessä kirjassaan ‘Regarding the Pain of Others’ että täysin selkeästi lavastettu kuva, kuten Jeff Wallin ‘Dead Troops Talk (A vision after an ambush of a Red Army Patrol, near Moqor, Afghanistan, winter 1986)’, saattaa paljastaa sodan todellisuuden paremmin kuin dokumenttikuva.

Mistä on syntynyt kiinnostuksesi Suomen sisällissotaa kohtaan?

Historia ylipäänsä on kiehtonut minua aina, mutta tietenkin sisällissodan kaltainen ajanjakso oman kansan lähimenneisyydessä on aika käsittämätön aihe. Tavallaan tämä projekti on minulle ollut kipeiden asioiden esille manaamista visuaalisessa muodossa ja lähti alunperin hyvin henkilökohtaisesta tarpeesta. Ehkä myös etäisyys Suomesta antoi ikäänkuin mahdollisuuden ja vielä suuremman halun käsitellä tätä ajanjaksoa jollain tavoin. Suomalaisilla on Britanniassa aika rauhallisten, ehkä hieman omituisten, mutta ahkerien ja tunnollisten ihmisten maine. Olen kohdannut epäuskoa kertoessani ihmisille, että tämmöiset tavalliset, ujot suomalaiset yli kahdeksankymmentä vuotta sitten olivat innolla vuodattamassa toistensa verta.

Olen Tampereelta kotoisin (tosin vanhempani olivat muualta joten lähisukua ei meillä Tampereella ollut) ja muistan olleeni tietoinen jo lapsesta asti että kotikaupungillani oli väkivaltainen historia. Useat kuvista on otettu Johanneksen koulussa, jossa itse kävin ala-asteeni ja joka toimi sisällissodan aikana Punaisen Ristin sairaalana. Itse tätä koulua käydessäni tiesin tästä menneisyydestä ja yritin usein kuvitella minkälaista koulurakennuksessa oli sodan aikana ollut. Toinen lapsuudenmuisto sisällissotaan liittyen on, että tiesin vaarini olleen nuorena miehenä valkoisella puolella Tampereen valloituksessa mukana ja muistan kuvitelleeni, että piiloutuisin koulun ullakolle jos valkoiset marssisivat Tamperetta kohti. En tiedä mistä tämä kuvitelma tuli mutta siitä olin lapsena varma, että valkoisella puolella oleminen oli väärän puolen kannattamista. Myöhemmin sain selville, että vaarini haavoittui jo ennen Tamperetta, Pyhäjärven jäällä. Tämä oli inspiraationa kuvalle ‘Grandad’, Vaari. Vaikka lähtökohta oli minulle henkilökohtainen toivon tietenkin että katsoja voi sijoittaa kuviin omat tarinansa. Kuvia muualla näyttäessäni olen myös tajunnut, että aihe on universaali eikä tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu ja kuvat voivat koskettaa myös ihmisiä, jotka eivät ole Suomen sisällissodasta kuulleetkaan.

Kuinka tarkkaan olet työtäsi varten tutkinut Suomen sisällissodan historiaa, arkistoista löytyviä kuvia, taistelupaikkoja tai sodan käänteitä?

Aloitin käymällä läpi aika kasan vanhoja valokuvia, etenkin Työväen arkistosta löytyy paljon kiinnostavaa materiaalia, ja tietenkin lukemalla sodasta. Aluksi aioinkin lähinnä jäljentää vanhoja kuvia alkuperäisissä paikoissa ja mahdollisimman autenttisesti. Pian tajusin kuitenkin, että tämä ei ollut kuvissani tärkeintä. Minua alkoi kiinnostaa paljon enemmän ihmisten tarinat, muistot ja ne tunteet jota sisällissodan mainitseminen vieläkin monissa herättää. Kuvien ottamisen lisäksi olenkin haastatellut monia eri-ikäisiä suomalaisia heidän tiedoistaan, muistoistaan ja olettamuksistaan Suomen sisällissodasta. Aion jossain vaiheessa koota nämä haastattelut joko äänityöksi tai tekstinpätkiksi kuvieni kanssa näytettäväksi.

Sisällissodan yksi erikoinen piirre oli rintamalinjojen muodostumisen epämääräisyys: esimerkiksi veljeksistä toinen saattoi olla punaisten puolella toisen valitessa valkoisen armeijan. Osin kuvissasi on samankaltaista epämääräisyyttä, ettei ole lainkaan selvää kummanko puolen taistelijoista on kysymys.

Yritin kuvissa keskittyä sodan pieniin hetkiin, pois itse taisteluista, ja ihmisiin konfliktin keskellä. Näin on katsojan vaikeampi ottaa puolta mutta toisaalta se antaa katsojan helpommin lukea kuviin omat tulkintansa. Jokaisessa konfliktissa loppujen lopuksi on kysymys ihmisistä, jotka syystä tai toisesta ovat nousseet toisiaan vastaan. Useimmiten syy tulee ylempää, mutta kuten totesit, sisällissodissa yleensä, ja erityisesti Suomen sisällissodassa, rintamalinjojen muodostuminen on paljon sekavampaa ja dramaattisempaa. Historiaa lukiessa ja sisällissodan aikaisia kuvia katsoessa on itselläni aina ollut helpompi asettua punaisen puolen asemaan, heidän vaatimuksensa eivät loppujen lopuksi olleet mahdottomia, ja useimmat myöhemmin toteutuivatkin, ja suurin osa punaisten rivimiehistä lähti mukaan vain saadakseen itselleen ja perheelleen paremmat oltavat. Sodan jälkiselvittelyt olivat myös käsittämättömän julmat ja näin on helpompi antaa sympatiansa hävinneelle puolella. Yritin kuitenkin kuvia suunnitellessani näyttää ja ajatella molempia puolia.

Keitä ovat kuvissasi esiintyvät henkilöt, näyttelijöitä?

Suurimmaksi osaksi tamperelaisia näyttelijäopiskelijoita tai harrastajanäyttelijöitä, Tampereen Komediateatterista, Legioonateatterista ja Tukkateatterista. Ja olen edelleen erittäin kiitollinen kaikille osanottajille jotka uhrasivat aikaa minun hullulle idealleni.

Kuva pyykkiä ripustavasta naisesta on minusta kiinnostava ja poikkeaa muista kuvista. Kerro siitä?

Se kuva perustuu tarinaan, jonka luin Ulla-Maija Peltosen loistavasta kirjasta Punakapinan muistot. Joku muisteli naista, jonka miehen valkoiset olivat ampuneet ja jättäneet ruumiin pihamaalle. Vaimo ripusti miehen luodinreikäiset vaatteet kaikkien nähtäväksi yleiselle pyykkinarulle kuin liputtaakseen tätä vääryyttä vastaan.

Toinen sarjasi toisintaa 1. maailmansodan aikaisia ranskalaisia propagandatarkoituksissa painettuja postikortteja. Miten se sai alkunsa?

Vietin pari vuotta sitten jonkun aikaa Pariisissa osana maisterin tutkintoani ja löysin siellä näitä kortteja kirpputorilta. Aluksi tämän ajan valokuvat näyttävät meidän silmillemme tietenkin erittäin koomisilta, ne ovat niin huolella poseerattuja ja aseteltuja. Mutta mitä enemmän niitä katselin ja kun tajusin että ihmiset ovat kirjoittaneet ja lähettäneet näitä kortteja rintamalle, kuvaillen säätä ja paikallisia juoruja, niiden traagisuus nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Tällaisen propagandan tarkoitus oli tietenkin saada ihmiset kotona uskomaan, että sota on mahtavaa, tai ainakin jonkinlaista miehistä urheilua. Ja tämä sankaruuden ja miehisyyden sanoma ei ole muuttunut ensimmäisen maailmansodan päivistä vaikka visuaalinen kulttuurimme onkin. Sodan ja sotilaiden virallinen kuva korostaa edelleen, varsinkin täällä Britanniassa Irakin sodan aikaan (sittemmin tämä kuva on saanut joitakin kolhuja) sankarillisia poikia jotka tekevät hienoa ja urhoollista työtä meidän kaikkien puolesta. Siviiliväestön ei tarvitse tietää kaikkia yksityiskohtia siitä mitä sotilaan työ oikeastaan on ja useimmat siviilit luultavasti ovat tästä tyytyväisiä ja kiitollisia. Tästä lähti idea kuvata uudelleen näitä postikortteja mutta nykyhetkeen sijoitettuna. Olen yrittänyt säilyttää eleet ja asennot niin lähellä alkuperäistä kuin mahdollista, vain vaatteet ovat nykyajasta.

Englanti on itse asiassa parhaillaan mukana sotatoimissa Lähi-Idässä. Miten nyt käytävä sota näkyy englantilaisessa mediakuvastossa?

Propaganda elää ja voi hyvin, vaikkakin on tietenkin hyvin erilaista kuin esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aikaan. Britannian asevoimat, kuten Amerikankin, ovat täysin ammattilaiset siis palkka-armeija. Näin armeijan, laivaston, ilmavoimien ja merijalkaväen täytyy houkuttaa jatkuvasti lisää uusia alokkaita. Armeijalla on näyttäviä rekrytointi toimistoja ja mainoskampanjoita. (Hyvän idean saa esimerkiksi armeijan nettisivuilta. Mahtava panoraamakuva Salisburyn tasangolta etusivulla!) Tällaisia mainoksia on tv:ssä, lehdissä, busseissa, ja kaikki vakuuttavat mikä kiinnostava ja jännittävä ammatti sotilaana oleminen on. Brittisotilaana pääset näkemään maailmaa ja eksoottisia tilanteita! Kaikki seuraavat tietysti myös kiinnostuksella saako prinssi Harry tahtonsa seurata yksikköään Irakiin läpi.

Irakin sodan alkaessa kaikki materiaali, kuvat ja reportaasit, oli hyvin kontrolloitua. Tämä tapahtui parhaiten journalistien sisällyttämisessä armeijan yksiköihin heidän oman turvallisuutensa varjolla. On enää olemassa hyvin vähän täysin itsenäisiä journalisteja, kuten oli yleistä vielä esimerkiksi Vietnamin sodassa. Nyt valokuvaajat ja reportterit viettävät aikansa ja jakavat telttansa sotilaiden kanssa ja ovat näin paljon taipuvaisempia antamaan sotilaista hyvän kuvan yleisölle kotona. Kuten kaikissa sodissa, oman puolen kuolleiden tai haavoittuneiden sotilaiden näyttäminen olisi huonoa makua ja tiedotusvälineiden itsesensuuri on tässä toiminut hyvin.

Lontoon paikallislehti Evening Standard julkaisi 2003 huhtikuulla, kun sota ei ollutkaan ohi aivan niin nopeasti kuin sen piti olla, värikuvaliitteen 'Images of War' kootuista Irakin kuvista. Kuvat näyttävät sotilaita lähinnä humanitäärisen avun antajina, ei suinkaan haavoittuneiden kärsimysten aiheuttajina, jakamassa lahjoja irakilaisille lapsille ja kohtelemassa vankeja hyvin. Vain keskiaukeamalla näemme kuolleen irakilaissotilaan vääristyneen ruumiin, sotilaskolonnan ajaessa taustalla ohi kohti Bagdadia. Kuva on hyvin värikäs, lämpimän auringonlaskun sävyttämä ja erittäin epätodellisen näköinen.

Keskustele artikkelista

Kommentoi (0)