Valokuvaajat ja kuvan valheet

Eikö näitä ikäviä puolikuvia, joissa malli kuvan keskellä, usein taiteilija itse, katsoo suoraan kameraan, ole nähty näyttelyissä kyllästymiseen asti jo 1980-luvulta?

Emily-Jane Major: Sarjasta Marie Claire RIP, 2007

Mutta kun menee näin vähin odotuksin, on innostava näyttelykokemus sitäkin palkitsevampi. Meilahden Aletheia on inspiroiva näyttely.

Aletheia on totuuden jumalatar. Näyttelyn kuraattori, Uumajan Bildmuseetin johtaja Jan-Erik Lundström väittää, että totuus on ollut pannassa valokuvapuheessa ainakin 20 vuotta. Jos näin on, se on yllättävää. Valokuvan jos minkä kohdalla totuudellisuus tulee joka katsomalla mieleen.

Arkikatsannossa valokuva mielletään dokumentiksi, joka on totta. Valokuvan suhde totuuteen voidaan nähdä lukemattoman monella tavalla, ja annan suuren arvon sille, että valokuvaajat itse haluavat monimutkaistaa asian.

Totuus ja paljastus

Suomen Valokuvataiteen Museon johtaja Elina Heikka väittää, että ajatus valokuvasta paljastavana pikemminkin kuin dokumenttina on tuore käsitys. Tämäkin tuntuu yllättävältä: ainakin kuvataidekontekstissa näkymättömän tekeminen näkyväksi, siis paljastaminen, on ollut jatkuvana puheenaiheena, varsinkin viime vuosikymmenet.

Joka tapauksessa valokuvan suhde totuuteen on terveellinen puheenaihe ja valokuvaajien itsetutkistelun ikuisuuskysymys. Aletheia –näyttelyssä on yhtä paljon kysymys siitä, miten valokuva ”valehtelee”. Tällainen oman välineen reflektointi on kunnioitettavaa ja välttämätöntä taiteen lajin kehityksen kannalta. Yleisölle se tarjoaa mahdollisuuden oppia jotain lisää valokuvan lukemisesta.

Aneta Grzeszykowska: Nimetön #6, 2005

Valokuva on sidoksissa tekniikkaan. Digitaalisen kuvan tulo johti osaltaan kuvatulvan paisumiseen. Kun Susan Sonntag varoitti jo 70-luvulla kulutuksen logiikasta tuskin hän saattoi tuolloin vielä aavistaakaan, mikä kuvien inflaatio seuraa taas kerran uudesta teknisestä uudistuksesta - digitekniikasta kuvien loputtomine ja entistä helpompine käsittelymahdollisuuksineen. Mutta tämä on tietenkin tehnyt kysymyksen kuvan yhteydestä todellisuuteen entistä polttavammaksi.

Valokuvien ylitarjonta

80-luvulta alkaen yhä useampi kuvataiteilijaksi aikova on tarttunut kameraan ja tallentanut ohikiitäviä hetkiä ja visioitaan kamerallaan. Valokuva sulautui erottamattomaksi osaksi kuvataidetta, ja se on hyvä. Samalla voi sanoa, että galleria- ja museonäyttelyt ovat marssittaneet esiin lukemattoman määrän yhdentekeviä ja ikävystyttäviä valokuvia ja huonoa valokuvan osaamista. Kynnys käyttää valokuvaa on laskenut ehkä liikaakin. Sama koski videokameran tuloa. Jossain vaiheessa tuli sellainen vaikutelma, että videoteoksella pääsee näyttelyihin helpommin ja alhaisemmilla tasokriteereillä kuin muita kuvataiteen tekniikkoja käyttäen.

Lehdet julkaisevat nykyään lukijoiden valokuvia melkoisen kritiikittömästi – se on yksinkertaisesti halpa tapa täyttää sivuja. Se on tietysti myös vuorovaikutuksellista, mutta sen täytyy kismittää lehtikuvaajia.

Samalla voi kuitenkin sanoa, että nyt jyvät erottuvat akanoista. Paisunut kuvatarjonta tekee todelliset ammattilaiset yhä tarpeellisemmiksi. Ja toivottavasti kuvatulvassa on käynyt myös niin, että ihmisten kuvanlukutaito on lisääntynyt.

Aletheian taiteilijoiden paljastukset ovat hienoja ja oivaltavia, pohdintaan innoittavia. Esimerkiksi Jari Silomäki on tutkinut sotakuvissa käytettyjä estetiikkaa.

Jari Silomäki: Sarjasta Tavanomaisia kaupunkeja tavanomaisina päivinä, 2007-08

Samoja keinoja käyttäen hän on kuvannut rauhantilassa olevia kaupunkeja kuten Oulua, ja saanut aikaan sotakuvien uhkaavan ja ahdistavan tunnelman. Terveellinen huomautus.

Muotokuvan rajat

Muotokuvista Majorin rappeutumistarina ei kiinnosta niinkään minua, idea tuntuu kuluneelta, mutta Aneta Grzeszykowskan muotokuvasarja on hyytävä. Siinä ei ole käytetty kameraa, vaan tietokonetta, eikä kuvien ihmisiä ole olemassakaan. Näissä kuvissa on lohdullista se, että ihminen ei tosiaankaan ole vain silmiensä, korviensa ja hiustensa summa. Henkilöt eivät näytä ihmisiltä, joilla on eletty elämä takanaan, vaan pelottavilta ja kylmiltä. Tämä on hyvä muistutus siitä, että valokuvan muotokuva on myös valokuvaajan ja mallin suhde, jossa on jokin tunneulottuvuus ja tämä samalla vakuuttaa näkemyksellisen valokuvaajan olemassaolon tarpeellisuudesta.

Pierre Gonnordin vähäosaisten muotokuvat, joissa käytetään maalaustaiteen klassisia keinoja kuten chiarascuroa, ovat tehokkaita. Köyhä ja hyljeksitty muuttuu yleväksi – toisaalta Gonnord esittää kauniin kunnianosoituksen malleilleen, ja toisaalta hän osoittaa, millä keinoin ylevän kokemus saadaan aikaan.

Chino Otsuka taas käsittelee sekä albumikuvaa, omaelämänkerrallista kerrontaa, muistia että kuvan käsittelyä kaksoismuotokuvissaan, joissa hän on istuttanut lapsuuskuviinsa itsensä vanhempana.

Chino Otsuka:1982 + 2005, Paris, France

Samalla hän muistuttaa siitä, että osa muistikuvistamme ei ole välttämättä tosia, vaan pohjautuvat perhekuviin. Jos albumikuvat olisivat totta, niin meillä kaikilla olisi ollut hymyilevän onnellinen lapsuus täynnä läheisyyttä ja yhdessäoloa. Otsuka kutsuu kuvanmuokkausta aikamatkakseen, osaksi muukalaisuuden tuomaa itsetuskistelua.

Ajan suhteellisuus

Aikaa käsittelevät pitkän valotusajan avulla Nanna Hänninen ja Michael Wesely.

Michael Wesely: 5.4.1997–3.6.1999 Potsdamer platz, Berlin

Weselyn Berliini-kuvissa yksi ainoa valotus on voinut kestää vuosia. Vaikutus on hätkähdyttävä, ja yksi ainoa kuva kertoo enemmän kuin romaani pääkaupungiksi muuttuneen Berliinin murrosajasta. Nämä valokuvat näyttävät ajasta sellaista, mitä emme voi omin silmin havaita.

Marja Pirilä rakensi Pitkäniemen tyhjentyneeseen sairaalaan pimeitä huoneita, camera obscuroita, ja tutki tiloja eri valaistuksissa. Tuloksena on sarja esteettisesti huikean kauniita, hieman unenomaisia kuvia, jotka vievät mielikuvituksen tyhjentyneen talon menneisyyteen ja elettyihin murhenäytelmiin.

Marja Pirilä:Puhuva talo # 12, 2006

Alfredo Jaarin Ruanda-projekti on installaatio mustia laatikoita, joiden sisällä mahdollisesti olevia kuvia katsoja ei saa nähdä. Hän kertoo sanallisesti mitä tapahtui. Onko esimerkiksi Ruanda jotain, mitä ei voi kuvin esittää latistamatta sitä? Ovatko ne kuvat, joita tarina tuo mieleemme todempia kuin laatikoihin mahdollisesti kätketyt kuvat, joita ehkä emme kykenisikään vastaanottamaan? Tätä samaa pohtii keskitysleirikuvia katsoessaan. Ehkä juuri sanojen tuomat kuvat ovat ”oikeampia” ja välittävät kärsimyksen paremmin kuin valokuvien ruumiskasat? Välittyykö kärsimys paremmin poissaolon kuin läsnäolon kautta?

Jaaria, Pirilää, Otsukaa ja Munozia katsoessani muistan Christian Boltanskin viimesyksyisen näyttelyn Tukholman Magasin 3:ssä. Boltanski on jo kauan kerännyt vanhoja albumi- ja passikuvia ja tuonut näiden kuvien avulla silmiimme keskitysleireissä tuhoutuneiden ihmisten tulevaisuuden.

Uskon Boltanskin osaltaan vaikuttaneen myös valokuvaajiin. Kuvataide ja valokuva kietoutuvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa yhä enemmän.

Richard Whitlockin litteiden kuvien edessä hämmästyy: miten tämä on mahdollista?

Richard Whitlock:Sairaala, 2008

Ehdin symposiumiin kuullakseni juuri Whitlockin kertomuksen, kuinka hän tutkii perspektiiviä ja halusi hävittää perspektiivin mukanaan tuoman hierarkkisuuden tilasta. Saadakseen aikaan tilan, jossa esineet ovat ”samanarvoisia”, hänen täytyi kuvata joka ikinen esine erikseen ja konstruoida kuva sitten uudelleen. Ongelma voi vaikuttaa akateemiselta ja tekniseltä, mutta on hyvä oivallus ja muistuttaa siitä, että valokuva ei ole dokumentti, vaan arvottava tulkinta todellisuudesta.

Ihailen näitä kuvaajia ja myös valokuvafestivaalin järjestäjiä siitä, että he pakottavat paitsi itsensä myös meidät katsojat pohtimaan, miten valokuva vääristelee, peittää ja rajaa todellisuutta.

Katutodellisuus

Aletheia on niin vaikuttava näyttely, että sen jälkeen Tilan jännitteet Suomen valokuvataiteen museossa ei pysty samaan.

Videotaiteessa on viime vuosina ollut villitys, että kamera lätkäistään jonkin kadun kulmaan tallentamaan kaupungin elämää. Idea on hyvä yhden tai kaksi kertaa, mutta muodiksi muuttuessaan kyllästyttävä ja tyhjä. Kuitenkin joka toisessa taidenäyttelyssä, viimeksi Kiasman 10-vuotisnäyttelyssä, toistetaan nykyään tätä samaa ideaa. Sama paikka eri aikoina ei yksin riitä mihinkään.

Mohamed Bourouissan Pariisin kehätien nuorison kanssa lavastamat kohtaukset tulivat ajankohtaisiksi Pariisin nuorisomellakoiden taustoittajina. Bourouissa tuo kaupungin elämän ja jännitteiden kuvaamiseen jotain uutta ja omaa. Menetelmä, että kuvat rakennetaan yhdessä mallien kanssa, dokumentaarisen ja rakennetun yhdistelmä, on kiinnostava ja valokuvan totuudellisuus –teemaan taas uuden näkökulman antava.

Mohamed Bourouissa: La Republique

Lauri Sirviön Pako-sarja kertoo ajelehtivasta ja etsivästä suomalaisesta nuorisosta kaunistelematta, jotenkin ujosti ja rehellisen oloisesti. Sini Pelkin videot Patsas ja Seremonia tai Carrie Schneiderin kuvat eivät teennäisyydessään tee minuun mitään vaikutusta, mitä pyydän anteeksi, kysymys on vain rajoittuneisuudestani. Sen sijaan Taneli Eskolan Asfalttipuutarhat, löydöt Helsingistä, paikat joita emme tunnetuilla paikoilla koskaan näe tai havaitse, ovat klassisessa kauneudessaan minusta vastustamattoman kiehtovia.

Valokuvataiteen museon näyttelyssä on muuten 10 puhelinnumeroa, joihin voi soittaa ja näyttelyn taiteilijat kertovat teoksistaan. Hauska idea, utelias kulttuuritoimittaja tietenkin soitti joka ikiseen numeroon. Näyttelyihin liittyy myös runsaasti oheistapahtumia, joista tiedot löytyvät museoiden internet-sivuilta.

Paula Holmila on kulttuuritoimittaja

Taidemuseo Meilahti: Aletheia – avauksia nykyvalokuvaan. Päättyy 23. maaliskuuta.

Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas: Tilan jännitteet

ja

Asfalttipuutarhat. Paratiiseja kaupunkirakenteen katvessa. Taneli Eskolan valokuvia.

Päättyvät 24. toukokuuta.

http://www.fmp.fi/fmp_fi/muvieras/nayttely/nyt.htm