Valokuvataiteen suurin vuosittainen katselmus ParisPhoto oli kaupankäynnin kaupallista vilskettä. Olen iloinen että teoksia myytiin - varsinkin Galleria Anhava osastolta, joka esitteli yksityisnäyttelyn-tapaisesti vain Jorma Purasen uusia, ja Timothy Personsin eli TaiK Gallerian kirjavasta valikoimasta. Pariisilaisilla silmälaseilla nämä olivat kiinnostavimpia osastoja. Näiden positiivisesta latauksesta huolimatta: messujen valokuvataide on kuin lumiukko toukokuulla. Hyvin harvat nähdyistä teoksista jättävät edes kärpäsenpaskaa ... sulavat vedeksi, ja kun niissä ei ollut edes sitä porkkanaa nenänä ja männynkäpyjä silminä.
Sillä valokuvaajat tekevät valokuvia. Tekniikan velvoittamina ja ”realistisen” kuvatradition nöyrinä alamaisina.
Nykytaide on mennyt kaukana sellaisista rajoituksista, impressioneistä alkaen, eli 140 vuotta...
Laajempikin yleisö on ehtinyt oppinut mikä on ”suurta taidetta”. Picasso, Dali ja Warhol ovat nykyään poppia. Duchampin nimeä ei nuori taideälykkö voi olla mainitsematta.
Minä olen - tuulen vonkuessa 14 m/s (myrskyn poikanen) suuren selän yli – yksin soutuveneestäni 3m syviä ja 200 metriä pitkiä verkkoja nostaessa kokenut vahvistuksen kakarana Uuden Ajan Aura-lehdessä julistamalleni: ”Taide on taiten tekemistä”. Olikos se ollut vuonna 0, ei vaan 1541, ei kun vuonna 1789, ei vaan 1918 vai 1968 vai 1979 tai jotain. Tai vuonna miinus 5-120.000. Ajan kulku hävittää katoavaisen ja patinoi kestävän.
Jaksa uskoa taiteeseen. Taide on parhaimmillaan yhteisönsä - ja sen tiedon tulevasta - peili.
Kolmen vartin kävely pitää jokaisen, nörtin ja kasvissyöjänkin, tehdä joka päivä. Ihminen on vain kehittynyt simpanssi savanneilta.
Kävelin laulellen suomalaisen syviä tangoja puoli tuntia Maison Rougeen. Pariisin hulvatonta kulttuuritarjontaa satunnaisesti seuraaville se nimi ei soita kelloja. Mutta pitäisi! Antoine de Galbertin Säätiö tuottaa, omarahoitteisesti, perusteltuja ja komeasti tuotettuja nykytaidenäyttelyitä tilassa joka on kokoluokkaa Helsingin Kaupungin Taidemuseo (Meilahti). La Maison Rougessa
Soulèvements, Jean-Jacques Lebel
Tämä näyttely on kuin iloisen nuoren uskon kertauskurssi.
EI-VOITTOA, sanoisin silti kuin kolikon kantilla näkyviin raaputettu arpalipuke. Mutta toiveikkaana silti että tämä on osa alkeiskurssia uudemmalle polvelle taiteellisesti eläviä. Ja viimeinen Stalag, ajattelun rangaistussiirtola tai kenties kristillisten helvetti, ilman toivoa nousta kiirastulesta..,
Yves Klein, Man Ray, John Cage. Kaikki "nimiä". Ei ole tärkeää mitä heidän teoksistaan muistat. Muistaminen ja tieteellinen-tietäminen olivat maailmaamme. Mennyttä maailmaamme. Sen he sanoivat.
Kirjoista lukeneena tiedät sanakuvan: "kuin nousulohi kotijoen suulla".
Tarviiko piirtää???
Jos tätä luet, maailmaasi ei olisi, ei olisi!, olemassa, ja sallittua/mahdollista ajattelua vehnämmän ilman näiden taiteilijoiden vaikutusta.
_________________________________________________________
Lebel nuorena hyperenergisenä 50-luvun lopussa hakeutui radikaaleimpien taiteilijoiden seuraan: kuvantaiteista ja musiikista lähteneiden Fluxus-ryhmäläisiin, ja myös sanantaiteilijoihin: Brion Gysin ja William Burroughs joutuivat hyväksymään nuoren ranskalaisen intomielen.
Hän veti johtopäätöksensä ja edesmenneen Yves Kleinin jalanjäljistä ponkaisi skandaaliksi Ranskassa 1960-luvulla järjestämillään happeningeillä. Villiä menoa, alastomuutta, provokaatiota.
Lebel oli johdonmukainen ja narsisti. Taiteella ei ollut enää rajoja. Hän oli organisoimassa Pariisin toukokuun 1968 vallankumousta. Se oli Suurin taideteos, happening jollaista ei ole sittemmin nähty.
Hän näki kaiken toimintansa taiteena ja taiteen toimintana. Tärkeämpää kuin luoda teos oli organisoida, valtauttaa, mahdollistaa.
Politiikka kanavoituna kansanedustuslaitokseen oli hänestä kansanvallan irvikuva.
Lebelin näkemys kielestä, sanoista, keskeisimpänä vaikuttamisen välineenä konkretisoitui hänen 1979 käynnistämässään Polyphonix Festivalissa. Se jatkuu, vuosittain tai lähes, edelleen, ja on ääneensanotun sanan taiteellisen käytön tärkein foorumi.
Lebelin retrospektiivinäyttely on mainio. Ehkä puolet esillä olevasta on hänen teoksiaan. Toinen puoli on esineitä ja taideteoksia. (Afrikkalaisia veistoksia, Artaud, Brecht, Burroughs, Duchamp, Erró, Hugo, Magritte, mainoskuvia, Paik, Tanguy, Vostell vain muutaman mainiten) hänen kotoaan/kokoelmastaan ja dokumenttifilmejä, julisteita yms taiteesta joka tapahtui. Hetkessä, ilman materiaalista pysyvää muotoa.
Mutta sekä niistä että Lebelin teoksista jää kolme päällimmäistä viestiä.
Maailmaa on mahdollista muuttaa ”taiteen” keinoin, kun käsite taide ymmärretään niin kuin Lebel.
Lebel on elämän ja siksi naiseuden (ei feminismin!, se on kirosana hänelle): Venus-kultin suuri ylistäjä.
Elämän, eksistenssin, selittämättömyyksiin pitää syöksyä päätäpahkaa. Ilolla. Eikä jäädä niitä omaan nurkkaan käpertyneenä miettimään.
73-vuotiaan Lebelin tuoreet videohaastattelut näyttävät että virtaa ja vimmaa on yhä muille jakaa – ja hän kertoo elämänvoimansa johtuvan noista kolmesta edellä mainitusta.
Elämäkertaa on syytä lukea jollet näyttelyä pääse näkemään. Tästä linkistä http://fr.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Lebel
tai ranskaa taitamattomille suppeammin http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Lebel
Retrospektiivissä on keskeisinä kaksi Lebelin valokuvateosta. Niissä ei ole yhtään hänen ottamaansa valokuvaa. Lebel sanoi: ”miksi, kulutuskulttuuria vai egoilua, otat valokuvia? Niitä on jo tarpeeksi...”, ja virnistys pani polvet tutisemaan.
Näyttelyn viimeiseen suureen saliin tullessa peräseinällä näkyi mosaiikki, josta hahmottui sana NU (=alaston). Mosaiikin vasemmassa laidassa oli neonputkina kirjaimet ”ve” ja oikealla ”s”. Läheltä saattoi katsella viidenkymmenen vuoden aikana kerättyjä, korrektisti kehystettyjä lehtien kansikuvia, pornokuvia, pr-kuvia, mainoskuvia: naisia.
Ja siitä vielä kellariin, johon oli rekonstruoitu se pimeän mielisairaalan huone jossa Antonin Artaudille annettiin sähköshokkeja.
Ensimmäisessä suuressa salissa pyöri salin keskellä roikkuvilla neljällä läpikuultavalla kankaalla digitaalisesti työstetty diashow. Alastoman naisen kuvia, taidetta, jumal- ja kulutuskuvia kivikaudelta tähän päivään. Kankaiden keskiössä seisoessa, elämän synnyn ja jatkumisen pyhiinvaeltajana, miehenä, tuli karaistuneelle taiteen kokijalle harvinainen tippa silmään.
Kolmas salin kokoinen Lebelin oma teos oli ”Monument á Felix Guattari” vuodelta 1994. Autonraadon päälle, sisään, ympärille oli rakennettu kulutuskulttuurin koko kuva, ja samalla Lebelin ja Guattarin läheisen ydinjoukon muotokuva. 1992 kuollut Guattari oli psykoanalyytikko ja filosofi, jonka Gilles Deleuzen kanssa 1980 kirjoittama ”Capitalisme et Schizoprénie 2. Mille Plateaux” kuuluu sivistyneisyyden pakolliseen oppimäärään. http://fi.wikipedia.org/wiki/F%C3%A9lix_Guattari
Lebel on valitettavan tuntematon Ranskan ulkopuolella, niin paljon annettavaa ja avartavaa hänellä on. Maison Rouge-retrospektiivin aikana hänellä oli myös kaupallisessa galleriassa näyttely, jonka ovessa oli kissankokoisella punaisella ”Kielletty alle 18-vuotiailta”. Vanhoja pornokuvakollaaseja. Loppuunmyyty.
Taiteilijan täytyy elää...
Hymyssä suin
Lauri Nykopp
PS. Tähän artikkeliin ei Lebelin sanataiteilun hengessä tarvita ku-vittu-t-seksi tarvita kuvia. Ne ovat sinulla varmasti jo päässäsi.
Jean-Jacques Lebel: Soulevements
17.01.2010 asti
la maison rouge
10 boulevard de la bastille
f - 75012 paris
