Ranskan nykytaiteen pyhimmässä, Centre Pompidou-katedraalissa, vetonaulana on kaikkien aikojen surrealismi, kaikkien aikojen!!! alla tiders!!.... siis kaikkien aikojen laajin kokoelma surrealisteiksi kokoontuneiden tai kasattujen valokuvia. Vain joulupukki puuttuu.
Jean-Jacques Lebelin retrospektiivin (lue Pariisin taivaan alla, osa 2) ja Unabomber-näyttelyn Palais de Tokyossa (lue Pariisin taivaan alla, osa 3) jäljiltä oli posiitiivistä energiaa etsiä taiteellisia sanomia.
Surrealistien originaalivedoksista. Siis pienistä, ja lähes-pimeässä. Lukulasit peliin! Että näillä kuvilla, ja niihin liittyvillä kirjoituksilla, asenteilla, on järkytetty taidemaailma vituilleen. Wow. Jos jotain ei-surrealistia loukkaa ilmaisu ”vituilleen” voin tämän suurnäyttelyn nähtyäni vahvistaa sen olevan autenttinen ja oikea.
Ilman epäilyksen häivää surrealisteista – kaikkien arvojen haastamisesta - jäi jälkensä. Ei muuten tähänkään näyttelyyn olisi pitkiä jonoja. Nykyään sekin kuvataiteen vaihe kuuluu perussivistykseen ainakin taidetta ja sivistystä halajaville ranskalaisille. Picasso-näyttely Helsingin Ateneumissa on ollut sen museon kaikkien aikojen hittibiisi.
Ehkä taiteen tekemisellä on enemmän keveyden painoa kuin sitä tehdessä osaa kuvitella. (Ainakin olemme köyhempiä, kelvottomampia lamanparantajia kuluttamalla kuin koulukaverimme. Ja se on erinomaisen hyvä!)
Myyntinäyttely ParisPhotossa TaiK Gallerian tämän vuoden hitti olivat Nelli Palomäen mustavalkoiset lapsiportretit. Hou-hou, ei wow-wow. Mutta Nelli kertoi viettäneensä Pompidou-keskuksen surrealisti-valokuvien näyttelyssä kolme tuntia, välillä kyyneleet silmissä. Hou-wow ja ehkä haarautuvien polkujen puutarhan ovi aukeaa.
En osaa sanoin kuvailla niitä Man Rayn oivalluksia jotka olet nähnyt kirjoissa ja netissä – jollet ole, autsch-autsch miksi luet puupäänä tätä sekuntiakaan enempää? Suomen hienossa kirjastolaitoksessa saat nettitilattua lähimpään kirjastoosi kuvakirjallisen Man Rayn teoksia.
Ne ovat originaaleina pieniä printtejä, ei paljon isompia vaikka toki paljon sävykkäämpiä kuin kirjoissa. Vanhan teknologian valokuvia. Kirjoissa näet niistä ajatuksen ja mielikuvitus toivottavasti lähtee... surrealistisesti...todellisuuteen, joka silloin oli uni. Man Ray = manray-mantra.
Nämä pienet mv-vedokset muuttivat kaiken kuvataiteen.
Sata vuotta sitten jotkut suomalaiset maalarit lähtivät opinto-, virike- tai pakomatkalle Pariisiin. Ainoa suomalainen maalari sieltä sadan vuoden takaa jonka tauluja muutkin kuin suomalaiset ovat halukkaita ostamaan kovaan hintaan on Helene Schjerfbeck. Gallen-Kallela ja Edelfelt, ja monet muut, saivat ”valon kaupungista” Pariisista kotiin tuotaviksi virikkeitä. Ja se siitä, taidehistoria on armottoman globaali.
Liki arktinen ja luonnoltaan varsin puhdas Suomi - jossa yht'äkkinen vauraus on luonut väestöpohjaan suhteuttaen suuren kuvataiteilijoiden ammattikunnan - on eksoottisesti kiinnostavaa ns. Suuressa Maailmassa. Se tausta ei ole haitaksi niilläkään jotka jollain konstilla pääsevät yli kynnyksen, Taidemaailman taiteen maailmaan. Vaikka taideteoksissa tausta ilmenisi vain metakielen tasolla, kuvien pinnan alla - sikäli kun sen pinnan alla mitään on.
Ville Lenkkerin näyttely Exhausted Illusion vie arktisen eksotiikan huippuun: hän on dokumentoinut Huippuvuorilla pysähtyneen ajan neuvostoliiton siirtokuntaa. Sen rapistuminen on toki hyvä vertauskuva. Paremmin kuin yksittäisenä seinätauluna nämä toimivat kirjassa Reality in the Making (Hatje Cantz 2009). Lue Katseesta ”Lenkkerin Utopia” ja katso sieltä kuvia.
Heli Rekulan näyttely Photographies Suomen Kulttuuri-instituutissa on vahva. Rekulan tyylilajien ja sisältöjen kirjo on kehittynyt toimivaksi kokonaisuudeksi, joka kertoo paljon tekijästä mutta toisin kuin niin monet omakuvaajat, hänen viestinsä ylittää omakohtaisuuden suurimman vaaran: napanöyhtän kaivelun. Nina Korhosen perhepotretit Galerie Ouizemanilla jumahtavat siihen – eivät ne ole kiinnostavia. Kuivan mielikuvituksetonta, ja jo moneen kertaan nähtyä.
Salla Tykkä ja Charles Sandison ovat kumpikin yhdellä teoksella esillä Galerie Yvon Lambertin taiteilijatallin yhteisnäyttelyssä. Siihen kovaan seuraan pääseminen on hatunnoston arvoinen suoritus. Sandisonilla on siellä yksityisnäyttely 9/1-7/2 2010. Se kannattaa nähdä!, ennakkotieto vaikuttaa Sandisonin ajattelun ja tekniikan entisestään kypsyneen.
Uusista teoksista valtaosa esitetään taulunkokoisina, näyttöruuduilla. Niitä Lambertin on helpompi myydä... mutta ”kaupalliset realiteetit” eivät pätkääkään vähennä Sandisonin omaperäisen mielikuvituksen arvoa. Sandison on Skotlannissa syntynyt mutta Tampereelle kotiutunut nykypäivän taiteilija, jonka teokset laulavat ”kotimaani ompi maailma, maailma...”, ja jonka pensseli on tietokoneen näppäimistö ja maalauskangas tai vedostuspaperi elävän kuvan projektio seinällä tai nyt uusimmissa teoksissa näyttöruudulla.
Suomi-eksotiikkaakin oli Pariisissa tarjolla: elokuvateatterissa. Jouluna ensi-iltansa saa Mika Kaurismäen Un Conte Finlandais (= suomalainen satu). Se on parempi nimi kuin Suomessa käytetty ”Kolme viisasta miestä” tälle pienen budjetin joulutarinalle.
Kaurismäki sanoi: ”Tämä on metodifilmi. Metodi on se ettei ole metodia.” Eikä käsikirjoitusta muuta kuin löyhästi ohjaajan päässä - roolihahmojen luonnehdinnatkin tiesi vain ohjaaja ja jokainen näyttelijä omansa. Ja siitä Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka improvisoivat mainion syväluotauksen ihmisistä. Harvoin näkee näyttelijöiden näyttelevän niin vähän ja näyttävän niin paljon. Katsokaa DVD:ltä tms, varsinkin jos olette tekemässä näytelmällistä videotaidetta. Sen tekeminen vaatii auteuria yhtä lailla kuin leffan teko. Ja jollei sitä kykyä ole, on turha räpistellä.
Kaupallisten gallerioiden anti jäi tällä kertaa kovin ohueksi. Yleislauseena täytyy silti nostaa hattua ja ihmetellä miten epäkaupallista taidetta niin monet esittelevät. Ei taideyleisöstä ole mukana kuin murto-osa. Sen paras osoitus oli Fabienne Verdierin laaja ja komea maalausnäyttely Galerie Jaeger-Bucherissa. Ranskassa nimekkään, pitkään Kiinassa opiskelleen ja asustelleen Verdierin suuret värilliset kalligrafiat (öljyväriä kankaalle) olivat sukua Pierre Soulagesin teoksille liki 50 vuoden takaa. 1970-luvun lopusta astihan Soulages on maalannut vain mustaa mustalle. Verdierin kaikki työt oli myyty. Suurimpien hinta oli 200.000. Maailma on yhä täynnä ihmettä ja kummaa, vaikka ihmetys joskus onkin kummallista laatua.
Su-Mei Tse: Balayeurs, 2009
Sillä Su-Mei Tsen – Euroopassa opiskelleen ja asuvan kiinalaisen – ryöppyävän kekseliäästi eri tekniikoita käyttäen syviä luotaavien töiden näyttelystä Galerie Serge Le Borgnella ei oltu myyty mitään. Minä ostin, pienen näyttelykatalogin... Siitä on oleva paljon iloa. Ja tein päivän hyvän työn.
Lauri Nykopp
Taiteen partiopoika
