Sandra Kantanen on valokuvaaja, joka ei tyydy ottamiinsa valokuviin. Hän maalaa niihin päälle. Valokuvan nykytekniikalla – mustesuihkutuloste paperille – toteutetut teokset ovat hämmentäviä. Mutta vain jos niitä lähestyy valokuvan katsomisen moodissa.
Näyttelyssään ”Maisemia” Kantanen on kuvannut kiharia puunoksia veden päällä, kirsikankukkia ja sumuisia maisemia. Kiinassa, Japanissa ja Tiibetissä.
Siis Kauko-Idän kuvataiteen perinteistä kuvastoa. Niin pastellisävyistä, herkkää ja esteettistä, että sosiaalipornoa kuvaavia valokuvataiteilijoita varmaan oksettaa. Hyvä niin. Sen oksennuksen kuvaamalla voisi syntyä kovaa dokumentaatiota omasta todellisuudesta, joka olisikin katsojallekin kiinnostavaa - värien ja muotojen abstraktiona.
Sandra Kantanen: Untitled (Lake 2), 2009, 128*108cm, ed.5
Kantanen esittää tärkeän kysymyksen: ”Mietin koska valokuva loppuu ja muuttuu joksikin toiseksi. Mitä jää jäljelle hienosta maisemasta? Onko tärkeää, että se oli oikeasti olemassa?”
Kysymyssarjaa pitää jatkaa itsestäänselvästi – mitä on oikeasti olemassa? En tiedä kuinka perehtynyt Kantanen on buddhalaiseen ajatteluun. Mutta sen perusaksioomiin hänen teoksensa johdattelevat. Ja siinäpä ollaan kuin saippuakuplan sisällä mutta päinvastaisella reunalla kuin valokuvauksen monen koulukunnan perusteesi: että valokuva tietäisi jotain todellisuuden luonteesta ja voisi sen tietona välittää katsojille.
Kantasen teokset, vaikka Valokuvagalleria Hippolyten seinillä roikkuvatkin, eivät ole valokuvia.
Lähtökohtina ovat hänen ottamansa valokuvat. Maalaamisen hän tekee digitaalisesti, pixeleitä muokaten ja venyttäen. Ja taulun sylkee kidastaan valokuvatulostin.
Mutta aivan yhtä hyvin – jos olisi taitava maalari – hän olisi voinut luoda teoksensa sudilla ja maalilla.
Korttelin vastakkaisella puolella Galleria Uusitalossa on samaan aikaan Juha Hälikän näyttely. Hälikkä on pensselin taituri, jonka semifotorealismissä on annos maalauksellisuutta ja fantasiaa. Taulut ilmiselvästi perustuvat valokuviin. Jack Nicholsonin katumainoskokoinen naamataulu on saanut vain pientä käsittelyä, tekstuuria. Vahvimmissa näistä uusista maalauksissaan Hälikkä lataa päällekkäin kaksi kuvakerrosta, joiden mittasuhde on outo. Se tarjoaa tilaa katsojan mielelle tilaa kuvittaa näkemäänsä vielä lisää. Mutta nämä, sen enempää kuin Kantasen maalaukset, eivät lisää mitään Andy Warholin valokuvasta sutimisiin. Warhol väitti, ja todisti ainakin hänen töitään edelleen ostavalle taideyleisölle, että maalaus on vain pintaa. Siihen on turha yrittää lisätä, edes raskaansarjan ajattelija-taiteilijan.
Nämä maalaukset ja piirrokset ovat lähempänä ”totuudellista” valokuvaa kuin Kantasen valokuvat. Ja siinä missä Kantanen olisi voinut vetää maalarintakin ja baskerin päälle ja alkaa sekoitella värejä paletilleen, Hälikkä olisi voinut muokata ja maalata valokuviaan digitaalisella pensselillä ja tulostaa ne kuin valokuvat.
Ja? Ja? Mitä näissä taidokkaissa pinnoissa on syvemmällä? Se jää katsojan positiivisen tulkintamielen varaan.
Kumpikaan taiteilija ei keikuta kuvataiteen valtavirran venettä sillä tavalla kuin Gerhard Richter teki sutiessaan suurten abstraktien maalaustensa tekemisessä käyttämistään pensseleistä paksua maalia pienten näppäilykuviensa päälle. Ne teokset rikkoivat sekä tekniikkojen että esittävän/abstraktin rajan.
Hälikän ”amerikkalaiset” maalaukset valokuvista ja Kantasen ”kiinalaiset” maalaukset valokuvista lipuvat jokea.
Gerhard Richter: Corvatsch, 1986
On toki hyvä katsoa miten joen pinta ei näiden kuvien jälkeen ole entisensä. Kirsikankukan heijastus virrassa...
Lauri Nykopp
Sandra Kantanen: Maalauksia
4.10.2009 asti ti-pe 12-17, la-su 12-16
Valokuvagalleria Hippolyte
Kalevankatu 18 B, Helsinki
