Taiteen näyttelyitä, Helsingissä. Vetävän käteen jää vain se naru.
Stefan Bremer kuratoi 2009 Nuorten Näyttelyn Helsingin Taidehalliin. Tarjottujen töiden ylitsepursuavasta runsaudesta - siihen liittyen katso Katseesta "taiteilijoita ei voi olla liikaa" - hän löysi vain ylipursuavan runsauden. Kaikki näkyvät värit, ja vielä lämmön ja radion aaltopituudet ihmissilmän skaalan ulkopuolilta.
Z_z_z_
Taidehallin raput. Ylös taiteen tiloihin. Ne olivat nyt käänteiset Odessan portaat (Sergei Eisensteinin elokuva...kuuluu kuvallisen sivistyksen peruskurssi A:han kuten da Vinci ja Monet ja Rothko).
Niitä portaita alas, kuolemaan, ei juossut kukaan ennen kuin oli päässyt portaiden yläpäähän.
Dante runoili tämän.
Mutta siellä portaiden yläpäässä, Nuorten näyttelyssä, Timo Wrightin teoksen 12 monitorissa, valokuvat hiljalleen pixelöityivät, kuolevat näyttelyn aikana, tai sitten... saavat elämän. Wrightin teos kuljettaa valokuvan tiensä päähän: esittävä kuva tiivistyy väripikseleiksi. Ja lopulta .... valoksi...sillä niin sanoi Zarathustra.
Hyvä niin. Hyvä avaus. Hyvä hyvä. Kuvia, valokuvia, on liikaa.
Tämän konseptin Wright toteutti komeasti. Uutta se ei ollut: muistan suomalaisen digitaalikuvan pioneerien, van Ingen-veljeksistä Juha vai Sami?, tehneen saman kaltaisen, jo taiteen vuosisatoja sitten. Ei haittaa. Ei taiteessa tarvi keksiä uutta. Fysiikankin Nobel-palkinnoista useimmat ovat menneet tutkijoille jotka ovat lisänneet ja oivaltaneet; useimmiten menneiden, tunnettujen vaikka ei ehkä tunnustettujen, tutkimusten ja tietojen pohjalta.
Nuorten näyttelystä jäi mieleen tämä teos; ja muistikirjaan monta "tsekkaa tämä tyyppi"-merkintää.
Vaikka elokuvaohjaajanakin menestynyt David Lynch (Twin Peaks ym) ei olisi kuin Magnus Scharmanoff (näyttely Galleria Amassa Helsingissä) hän on silti scharmaanova. Unistaan ja muista kuvitelmistaan Scharmanoff on lavastanut lynchiläisiä stillejä. Kuin elokuvan keskeiset hetket. Näistä lähtee.
Nämä valokuvat seinällä olivat yksi parhaista elokuvista jota olet koskaan nähnyt. Koska sen leffan teit itse, päässäsi. Scharmanoffin valokuvat pakottavat avaamaan hänen tarinansa ja kuvitelmansa, ja jopa portin Conradilaisen pimeyden tai Nykoppilaisen valon sydämeen.
Näe... lapsen lailla
Raakel Kuukan näyttely Kluuvin Galleriassa on tämän päivän valokuvataidetta. Videoidut hetket, Raakelin lapsen ilo, nostavat muistamaan synkässä marraskuussakin elämän ilon ihmeen. Konseptuaalisen taiteen kautenani kirjoitin eri kielillä kylpyhuoneiden peileihin "jollet näe lapsen lailla, voisit yhtä hyvin olla kuollut".
Kluuvin Gallerian suureen saliin Kuukka tarjosi katsojille pimeää ja kolmen valokuvan triptyykin. Mutta ne valokuvat elivät. Keskellä valkoisessa huoneessa valkoisissa lakanoissa nukkuva tumma lapsi heräili. Ja samaan aikaan, molemmilla puolilla, trooppisen metsän suuret puut heräilivät.
Huomenta, he kolme kuvattua - metsä, lapsi ja metsä - sanovat. Onko katsojalla sokeutta tai kanttia vastata "hyvää päivää"?
Maailmaa hallitaan silmillä ja minä hallitsen silmiäni, mutta jonkin verran omaa tahtoa niillä on, sen verran että ne joskus katsovat poispäin, eivätkä kerro mitä ne näkivät. (Lauri Nykopp: Ystävät ja kylänmiehet, 2010)
Ja lisää elämän elokuvaa, valokuvina, projisointeina ja tv-ruuduilla antoivat näyttelyissään Galeria Sinnessä Elina Julin ja sitten Maria Ångerman, ja Hippolytessä Jaakko Koskentola. Niistä voisin runoilla paljon, mutta, oi Penelope, saavun kotiin, toimeksiantoni työtunnit ovat ylitetty.
Tämä harharetki Katseessa päättyy.
Nyt.
Say it Loud... I am Black, and I am Proud.
J. Lauri Nykopp Brown
