Taide-elokuvantekijä sanoi kuuluisaan sarkastiseen tyyliinsä Pipilotti Ristin Elixir-näyttelystä: "se nyt on vaan niin vitun kaunista". Se oli siis negatiivinen arvio.
Vaan siinäpä taitaa piillä Ristin merkitys nykytaiteen sekavassa kentässä. Hän toki ammentaa taiteeseensa elämästään elämästä: sen vaikeuksista, kommunikaation tahattomista ja tahallisista virheistä, huolesta maailmanmenosta... ja kaikki ne hyväksytyt muut selitykset. Mutta hän ei halua oksentaa pahaa oloa ja ongelmia katsojan niskaan. Rist on risti taide-etablismenttien nostaa ylös: sillä hän haluaa taidemuseon olevan mielen (ja sielun) hoitopaikka. Että näyttelystä ulostulevat ihmiset olisivat saaneet voimaa.
Ja iloa elämiseen. Ja positiivisiä kokemuksia.
Peppi Pitkätossua esittänee tässäkin Pipilotti Rist.
Nimen antavat henget... nomen est omen...
Elisabeth Rist ehkä paastosi ja kärsi kylmää kotiseutunsa vuorilla ja löysi uuden, oman, nimensä. Unessa. Tai ehkä hän vain oli eurooppalaisen päämäärähakuinen, kun hän vaihtoi teini-ikäisenä etunimensä Pipilottiksi.
Pipilotti on suomeksi Peppi Pitkätossu. Siinä Astrid Lindgrenin luomassa sankarihahmossa (=>oikeassa ihmisessä lapsille ja lapsenmielisille, tai =><>< ???terroristissä, säännöt rikkovana mukaamas yli-ihmisessä joka uhmaa etablismentin kunniattomia tönöpylväitä) korostuu positiivisuus. Ja pelkäämättömyys. Ja vallitseville normeille viittaaminen kintaalla.
Pipilottilla on myös Herra Tossavaisensa - ehkä se apina on hän itse! - ja valkeana ratsuna uusin multimediateknologia. Ja nykyisin myös parhaina ihmettelevinä ja ihailevina kavereina, Tommina ja Annikana, tärkeiden taidemuseoiden kuraattorit.
Kiasman viides kerros siis muuttui Berndt Arellin ja Arja Millerin mukaantempaamisella Huvikummuksi. Lapsenmieli on museojohtajille oikeampi mieli kuin se ryppyotsa mitä siinä roolissa useat luulevat että pitää esittää.
Kiasmassa näyttely-yleisö ei enää hiivi seinävieriä teokselta seuraavalle vaan makaa lattialla hiirenhiljaa sukkasillaan kuin Kardemumman yössä. Hellästi vellova Anders Guggisbergin instrumentaalipoppi sulkee korvatulppina pois Ison Pahan Suden, maailmanmenon.
Apple Tree Innocent on Diamond Hill (2003)
14 min loop projection on birch branches, objects and wall
Courtesy the artist and Hauser & Wirth, Photo: Pirje Mykkänen
Lehdetön koivu roikkuu katosta vaakasuorassa. Ja siitä, kuin hedelminä, roikkuu siimoissa osa Ristin kirkkaiden muoviesineiden kokoelmasta. Kulutuksen kertapakkaukset saavat arvoisensa paikan. Kuin syötit viimeisten, lähes hengiltäkalastettujen tonnikalojen pyydystämiseksi lasketussa sadan kilometrin mittaisessa pitkäsiimassa.
Apple Tree Innocent on Diamond Hill-videoluuppi (2003) projisoidaan näiden läpi isona seinään. Kulutuskulttuurin muovihedelmät heiluvat ja heijastelevat; ja koska projektori on matalalla myös katsojien - haamujen meidän lajimme hetkestä elämässä planeetta-Maalla - varjot toimivat teoksen kineettisinä osina.
Näistä elementeistä olisi helppo lukea synkkä kritiikki maailmantilasta. Mutta itse video ei ole synkkä, päinvastoin. Vellovia kirkkaita värejä, osittain epävakaalla kameralla, osittain jälkikäsiteltynä, ei perinteistä juonta ("päätä-ja-häntää"). Jostain mieleen pulpahtaa John Cagen manifesti 50-luvulta: "Uusi musiikki. Uusi kuuntelu. Ei yritystä ymmärtää mitä sanotaan, sillä jos jotain sanottaisiin se voitaisiin muotoilla sanoiksi. Vain äänten aktiviteetin tarkkailu."
Tämä Ristin teos imaisi kävijän sisään Ristin laajaan näyttelyyn Magasin 3 Stockholms Konsthallissa 2007. Se oli vahva imaisu!
Olin nähnyt Ristin "perinteisiä" (siis ruudulta katsottavia) videoteoksia eivätkä ne olleet kolahtaneet sen enempää kuin keskiverto videotaide. 1985 otsikoin arvioni Taide-lehdessä Tukholman laajasta ja silloin kovin uudenlaisesta videotaidejamboreesta näin: "Videotaide on tylsää". Autsh sellaista nuoren radikaalin suorapuheisuutta... Ainoat viikon harmaasta massasta erottuneet olivat Nam June Paikin pioneeriteokset, Martina Abramovicin performanssivideot ja Bill Violan koko tuotanto. Kahdessakymmenessä vuodessa on toki paljon muuttunut taiteen kentässä. Ja minäkin.
Uteliaana aina, ja silti "epäilevänä Tuomaksena" tuohon(kin) Ristin näyttelyyn Tukholmassa menin. Se sitten sotki aikatauluni siltä päivältä. Löhösin tyynyillä, katselin ja kuuntelin. Ja katselin ja kuuntelin runsasta sunnuntaiyleisöä. Koko iltapäivän, museon sulkemiseen asti.
Niin paljon siitä jäi - jäi kiusaamaan mieltä, perhana - että kun toukokuussa oli opastuskeikka Keski-Norjan vuorilla menin päivää ennen ryhmääni laivalla yli Tukholmaan jotta pääsin katsomaan Ristin "Gravity, be my friend"-näyttelyn uudestaan. Nimi "painovoima, ole ystäväni" oli enne, ehkä - vuorikiipeillessä menin kuin vuoriapina sielläkin missä painovoima olisi voinut viedä ja murskata sen uhmaajan 500 metriä suoraa pudotusta alla odottavaan maahan.
Simpasianssi
Tukholman näyttely antoi sellaisen perspektiivin Ristin tekemisiin,,, että hänen uudemmilla ison-budjetin teoksillaan on varmasti juuria SuPon arkistoon: Elisabeth Rist, käyttää nimeä Pipilotti, 47-vuotias, sveitsiläinen, rock-muusikko ja kuvataiteilija. Ilmeisesti vaaraton.
Kiasman aulassa, tv-ruuduilta, sai katsella hänen varhaisempia töitään: mm pienehkön budjetin videoita ja neo-punk laulelemista... Juuri niitä mitkä olin ohittanut osana videotaidemassaa.
Harmi etteivät ne olleet pakkosyöttönä tässä näyttelyssä. Suuren yleisön suosiota tavoittelevan museon pitää antaa avaimia taviksille kokea tämän super-Peppin tarina.
À la belle étoile (2007)
7 min loop projection on the floor
Courtesy the artist and Gallery Hauser & Wirth Photo Pirje Mykkänen
Ei Peppi ole (taide)jumalatar! - ja vain ehkä ehkä edes nykyajan shamaani. Mutta hän on ilman epäilyksen häivää sveitsiläinen nainen, jolla on kuvaannollisessa taiteen muikkunuotassaan saalista enemmän kuin jaksaisimme nostaa perinteiseen nuotanvetopuuveneeseemme.
Pip
ilotti Rist pukeutuu kuin Peppi. Hän avaa lehdistötilaisuuden laulamalla sveitsiläisen laulun. Hän selittää sitä avausta jälkikäteen: "koska minua jännitti".
Jännitti häntä tai ei... taitavasti hän on säkenöivä tähti taidemaailman harmaudessa.
"A job well done is a job worth doing", kiteytti multimedialisti ja säveltäjä Robert Ashley mukaellen keskiajan roviolla poltettua oppinutta Giordano Brunoa oopperaansa "Perfect lives".
Eihän Pipilotti mikään kultakurkku ole. Mutta se laulaminen laukaisi kutsuyleisön jännityksen ja loi sille kosketuspinnan supertähteen - joka veti rooliaan itsetiedostamattomana taiteilijana, ja esiintyi kuin tavis-taviksen (Clark Kentin eli Teräsmiehen alter egon) reinkarnaationa.
Ristin Cannesissa syyskuussa ensiesitetyn täyspitkän leffan päähenkilö on nuori ja terve punatukkainen Pepperminta. Pepparmint on Peppi Pitkätossun kolmas etunimi.
Pipilotti Rist, kuva Pirje Mykkänen
Samaa materiaalia Rist käyttää Kiasman viidennen kerroksen kattoon projisoidussa teoksessaan "Homo Sapiens Sapiens". Se 21-minuuttinen siis katsotaan rennossa makuuasennossa pää käärmetyynyillä. Provokatiivista eivät ole alastoman Peppermintan seikkailut vehreässä viitakossa vaan teoksen nimi.
Sivujuonteena: harmi, ettei Rist ilmeisesti tuntenut suomalaista musiikkiklassikkoa "Leijonaa mä metsästän". Se olisi ollut täydellinen paristus ("a match made in heaven" sanoisi poppis-taiteen nykyinen suurmies Jeff Koons aikoen saada lausunnollaan itselleen aina vaan lisää julkisuutta).
Rist kertoo kokevansa yhteiskunnan jossa elää hyvin maskuliiniseksi. Se oli vain nopea lipsautus haastattelussa - hän ei tietysti taiteen supertähtenä halua vaarantaa asemaansa. Ehkä se olikin kommunikaation virhe, joista hän on ainakin aikaisempiin teoksiinsa saanut syyn tehdä. Bond-leffassa seuraava vuorosana olisi: "autsch autsh-sh" ja sitten "boom. kaboom".
No jatketaanpa siitä mihin ei jääty.
Pipilotti kuvaa ulospääsyä harharetkeltämme. Jotensakin tasapainoon muiden ihmisten kuten kukkien ja vuorten kanssa. Simpansseina, joita olemme.
Ulos kuolemansellistä joka on patriarkaalinen ahdistus ja murhanhimoinen kamppailu jotka joku hedelmättömässä autiomaassa heimoaan ohjannut paimenpäällikkö kanonisoi seemiläiseen muinaisuskoon. Ja jonka niukkuuden, vihan ja koston pienimielisen tai -munaisen miesjumalan ovat sieltä kaapuun piiloutuneet omineet Jeesuksen ja Muhammedin uudistusyritysten ohi ohjaamaan "sivilisaatiota" .
Pepperminta sanoo: "Ei häpeää".
Ristin henkilökohtaisena ristinä on että hän on älykäs, oivaltava ja idealisti. Ja vielä ovelan taitava. Sanottavaansa hän ei ei ei muotoile länsimaisen tiedostavan ihmisen oman ahdistuksen tai terveempienkään ympäristöhuolestumisten kuvittamiseksi.
Hän tuottaa puhdistavia teoksia. Kuvavellomisia, iloisia, karnaalisia.
Sitä me olemme. Tai olisimme jos leikkaisimme vanhurskauden parrat, jokainen nainen ja mies, jokainen itseltämme.
Pimmpilot esittää taiteen pyhätöissä häpeämättömiä lähikuvia pimpeistä ja niiden karvoista. "Taiteellisesti", projisoituna pieneen kuuhun ja sen sivuuttaen tietysti kuunsirppiin seinällä.
Mikä on suurempi tabu tässä länsimaisessa arvomaailmassa?
Homo Sapiens Sapiens ja muut maailman ihmiset
Homo Sapiens Sapiens on kolmas simpanssilaji. Lihansyönnin löytäminen vapautti vatsalaukun vaatiman energian työläämmästä hedelmä-, lehti-, toukka- ja satunnaisen rottaruuan sulatuksesta. Katsokaapas luontodokumentteja. Niillä muilla simpansseilla on pömppövatsa ja tehokas rehuruuansulatus.
Meillä, kolmannella simpanssilajilla, ei ole pömppövatsaa. Tai jos on...evoluutio tietysti ”jalostaa” meistä näyttöpääte-mikroruoka-sisäeläimiä. Luihut ohuet koivet, leveä perse ja pullohartiat.
Liharuoka, se evoluution käännekohta, mahdollisti aivojen kasvamisen nykyiselle tasolle. Mutta kehitys oli ilmiselvästi liian nopea.
Edelleen iso osa länsimaiden kansalaisista uskoo raamatun vanhan testamentin satuihin ja taruihin. Päällimmäisenä uskonkappaleena on luomiskertomus sananmukaisesti. Että maailman ja ihmiset joku pahantahtoinen pölvästi loi noin 5000 vuotta sitten, ja antoi sitten kaikki-oikeuttavassa sallimuksessaan ”valittujen ihmisten” tappaa, raiskata ja tuhota. Kaiken. Pahan alku, typeryys, kauniin mutta kuolettavan kielon luuleminen syötäväksi marjaksi lähtee siitä.
Että:
Pipilottin, ja ristin ja ruudun ja ympyrän, pitäisi saada suurta kunnioitusta siitä että seisoo tänään taiteen barrikadilla ja heiluttaa alastomana kuihtuvan-vihreää lippua Hummereiden edessä.
Veljemme vuoret lohduttavat kapinallisia: ”teidän jälkenne katoavat kuin kirsikankukat”.
Lungenflügel (2009)
15 min luuppi, 3 projisointia seiniin, 20 tyynyä /
Courtesy the artist and Hauser & Wirth, kuva: Pirje Mykkänen
Ennen kuvien maalaamista luolien seiniin simpanssit nussivat ahkerasti koska se tuottaa hyvän olon tunnetta.
Ne naaraat ja urokset joilla ei ole ”sitä jotain” kuolevat evoluution vuoksivirroissa sukupuuttoon. Tai sitten, kohtalon kammottavana oikkuna, onnistuvat käyttämään kieroilua tai muskeleitaan tai jotain mitä en tajua - ja luomaan sotien, naisten alistamisen ja ympärileikkausten yhteiskunnat.
Pipilotti syöksyy kuolemaa halveksivana Peppi-sankarihahmona maailmaamme koskiveneessä. Se virtuaalivene on musavideokuvaston ja uusimman teknologian veneenkaarille kasattu.
Kestää; tai ei? Hän ohjailee venettään taitavasti.
Länsimaisen sivilisaation kosket ovat olleet kuitenkin vain luokkaa III, ehkä IV. (Koskimelontaluokituksessa I on ”sen kun vaikka ajopuuna menet läpi”, II ”vaatii pientä ohjailua”, III-tasoon pitäisi olla harjoitusta, kuntoa ja varsinkin järkeä...mutta osaamatonkin useasti selviää läpi mustelmilla). Maailmamme tulevaan - jonka peili kestävä taide on - virtavuohon on päästetty niin paljon sulautettuvien jäätiköiden vesiä että edessä lienee VI-luokan koskia.
Niistä vain harva, vaikka olisi huipputekniikka ja -kondis tai supertyttö-noituudet, voi selvitä hengissä. Ja silloinkin vain jos se koskensyöksy menee nappiin. Siinä ei hinata mukana miljoonia muita. Eikä valmistauduta seuraavaan luonnon voimempaan.
Vain vahvimmat ihmiset - vuoret ja hämähäkit - ovat eläneet lajeina pitkään.
______
Lungenflügel (2009)
15 min luuppi, 3 projisointia seiniin, 20 tyynyä /
Courtesy the artist and Hauser & Wirth, kuva: Pirje Mykkänen
Vain muutama muu kuvataiteilija – tähdet tähdet: Shirin Neshat, Matthew Barney, Derek Jarman... ja Eija-Liisa Ahtialakin – on päässyt jollain juonella tai salaliitolla kiinni niihin rahoihin joilla leffoja tehdään ja menneen maailman tauluja ostetaan sadoilla miljoonilla.
Täytyy uskaltaa teini-ikäisenä vaihtaa nimensä Peppiksi. Ja täytyy olla nimensä arvoinen. Toimia kuin supersankari.
Pitkätossu Rist sanoo taiteellaan: EI HÄPEÄÄ. EI syntiinlankeemusta. EI vanhojen urosten kyvyttömyyden ja kateuden väkisinmakaamaa arvomaailmaa.
Hyvään suuntautunut elämän olo, Ristin osoittamasta anti-ristillisestä pahuudesta päästyä, on ehkä selviytyvien simpanssien (harvojen, varmasti harvempien kuin sinä, minä ja FaceBook-kaverien jälkeläiset) ja veljiemme vuorten elämän tarkoitus.
Elämä.
Sen tarkoitusta miettivät aikoinaan dinosauruksetkin.
Tämän sadun kertoi teille
Lauri Nykopp
joka lähtee taas ja veisi tiedät mielellään mukaansa lenkille,
pilvien päälle
