Taidemessut ovat paradoksi. Siellä tarkoitus on myydä taidetta. Ns. hyvillä messuilla myydään etupäässä taidetta, jonka taiteilijat ovat tehneet ”puhtaasti taiteellisista lähtökohdista” eli epäkaupallisesti. Tai lähes kuitenkin. Harva taiteilija, usein köyhistä köyhin työtätekevä, tänään voi olla aidon vilpitön, kun menestystarinoita maineen ja...ehkä kunniankin, ehkä rahamassin, kasvusta on runsaasti. Kun galleristi maksaa kovan vuokran, kuljetus- ja muut kulut, hän ei pääsääntöisesti esittele messuilla kuin teoksia jotka uskoo saavansa myydyiksi.
Taidemessut toteuttavat – on naiivia väittää muuta – Andy Warholin credoa: ”Making money is art and working is art and good business is the best art”.
ParisPhoto on suuri yleisötapahtuma. Neljän päivän aikana lähes 40.000 kävijää. Ja kauppa käy. Miljoonia euroja vaihtuu valokuvateoksiksi. Historiallisista vedoksista keräilijät maksavat jopa 50.000 ja yli. Martina Abramovicin suuren teoksen (vedos 2/3), jossa hänet on komeasti lavastettu ”performanssidokumentaatioon” joku yksityinen haluaa seinälleen ja maksaa siitä ilosta 70.000.
ParisPhotossa valokuva on valokuvaa. Vain yksi galleristi esittelee näkyvästi myös videoteoksia. Ja vain muutama, eturivissä TaiK Gallery, näyttää abstrakteja teoksia. Nekin käyvät kaupaksi.
Ari Kakkinen:Inscription XX (ce qui n'existe pas), 2009, 
diasec 160*201cm
Ranskassa valokuvalla on painava asema kulttuurin kentässä. Taiteita harrastavaa ja varsin perehtynyttä yleisöä on paljon.
Taidevalokuvan suosiolle voi helposti nähdä pari syytä. Toinen on rahallinen: alallaan arvostettujen tekijöiden isot ja komeat valokuvataulut maksavat paljon vähemmän kuin vastaavasti arvostettujen maalareiden maalaustaulut. (Halvemmalla toki saa: niin taidevalokuvia kuin torilta ”käsintehtyjä öljymaalauksia”... Taiteilijoitakin, niin kuin kaikkia ihmisiä, on liikaa.)
Ja toinen on taidehistoriallinen. Valokuva on pääsääntöisesti esittävää. Vaikka rajauksilla, pehmeillä linsseillä, pitkillä valotuksilla tai muilla kuvaajan konsteilla realismin illuusiota olisi etäännytetty sadun ja mielikuvituksen alueille, kuvia on helppo lukea. Silloin luetaan toki vain kuvan pintaa. Eihän monissa muuta olekaan. Toki jokaiseen kuvaan liittyy tarina sen valottamisen hetkestä ja kuvaajan esteettinen ajattelu...Kuiva heinäkin havisee tuulessa.
ParisPhotossa nähty nykyvalokuva on harvoin poikkeuksin helposti lähestyttävää. Vaikka aihe olisi ”ikävä”, ympäristön tuhoa kuten Edward Burtynskyn teoksissa, tai sotaa, väkivaltaa ja yhteiskunnallisia epäkohtia, teoksiin pääsee keskiverto katsoja kiinni heti. Ja parhaat, kuten Burtynsky, toimivat usealla tasolla: samantien sekä semi-abstrakteina maalauksina että rajuina herätyksinä maailman tilaan.
Edward Burtynsky:Silver Lake Operations #9, Australia, 2007
Pieter Hugo:Abdullahi Muhammed with Mainasara, Lagos, Nigeria, 2007
Uuden kuvataiteen laajemmalla kentällä keskiverto katsoja on usein suurten haasteiden edessä. (Aiheesta lisää artikkelissa ”Pariisin taivaan alla, osa 2” parin päivän päästä.) Kun keinovarat ovat rajattomat; kun taiteen käsitteen John Cage ja Fluxus-ryhmä räjäyttivät jo viisikymmentä vuotta sitten; ja kun tärkeämmäksi kuin käden taidot nousi ajattelu – kovin usein taiteellis-filosofinen ajattelu ilman ajatuksen häivääkään kommunikaation taidoista – katsojalta vaaditaan vähintään löytöretkeilijän henkistä asennetta. Valokuvataiteilijat ovat koulutettuja käyttämään kameraa. Ja pimiötä, joka nykyisin on tietokoneruutu. Työskentelyn itsestäänselvä päämäärä on vedos. Litteä, nelikulmainen, saatavilla oleville papereille tehty tuloste filmistä tai tiedostosta. ”Ainoat oppineet ovat itseoppineet. Muut ovat opetettuja”, painotti Erno Paasilinna.
Totutussa ja tutussa pysytteleminen tekee kommunikaation katsojan kanssa helpommaksi, tietysti. Abban resepti hittibiisien tekoon oli: otetaan jotain tunnettua, jonka kuulija helposti tunnistaa, muutetaan sitä ajan tyylin mukaisesti niin että se kuulostaa tuoreelta mutta silti yhä tunnistettavalta.
Tsekkaa netistä valokuvataiteen ”suurtähtien” David LaChapellen ja Gerard Rancinanin suurikokoisia mukaelmia kuuluisista vanhoista maalauksista. En anna linkkiä...vessanpöntön.
Kummankaan keskeiset valokuvateokset eivät mahdu edes näille alan suurimmille messuille, eivät kokonsa eivätkä hintojensa tähden. Eipä ole tarjolla myöskään Gurskyä tai Sugimotoa - heidän galleristinsa myyvät kaiken ilman messuamistakin.
Pienemmässä mittakaavassa tätä Abba-meininkiä oli ParisPhotossa ylenmäärin. Jean-Jacques Lebel mustavalkoisti hyvin: ”Vallan(pitäjien) taidetta vs. Taiteen valtaa”. Lebelistä enemmän artikkelissa ”Pariisin taivaan alla, osa 2”
Neuvostoliiton presidentti Nikita Hrutsev sanoi suuren imperialistin arroganssilla kun neuvostoarmeija oli Unkarin kansannousun 1956 murhannut: ”Jos kymmenen unkarilaista kirjailijaa olisi ammuttu ajoissa, ei siellä olisi koskaan tullut mitään vallankumousta.”
Niinpä. Mitä taidetta teet, tuet, katsot? Kenen joukoissa seisot?
Lauri Nykopp
joka ei pysähdy ennen kuin saavuttaa kohdan jossa kaksi merta yhtyvät
PS. Suomalaisia ilahduttanee, että TaiK Galleryn ja Galleria Anhavan – Jorma Purasen yksityisnäyttely, siitä lisää myöhemmin – osastojen lisäksi ParisPhotossa oli tarjolla ainakin viiden muunmaalaisen gallerian osastoilla suomalaisten valokuvaajien teoksia: hyvä setti Pentti Sammallahdelta ja messusillisalaateissa myös Arno Rafael Minkkisen, Esko Männistön, Elina Brotheruksen ja Aino Kanniston teokset.
