Vaikka tunnen yhä itseni peilissä ”nuorena ja villinä”, vuodet ja vuoret ovat tehneet minusta pikemmin Viisaan Harmaan. Eli saan siis muistella menneitäkin, leppoisasti. Mutta yhä...
tappava peto, kuten kaikki ihmiset olisivat luonnoltaan jos kykenisivät ja tarve tulisi.
Länsimaisessa sivilisaatiossa senkin, tappamisen, niin kuin seksin, ovat juonikkaat plösöt koettaneet poistaa näkyvistä, oman valta-asemansa erityisoikeudeksi ja toisilla, likaisen työn tekijöillä, sotilailla, teetettäväksi.
Pahimmat väärinkäyttäjät yrittävät yhä hävittää ne erityiset ominaisuudet jotka ovat tehneet simpanssista – alalaji ihminen – menestyksekkään. Taloudellisen menestyksen ja kehityksen nimissä ne - NE -ovat onnistuneet vääntämään piiloliekille, piilottamaan tai tykähdyttämään, elämän jatkumiselle välttämättömät kyvyt ja vietit. Sen mitä he eivät halua muilla olevan, ja miten he tuskin kykenisivät toimimaan. Tai...tai-tai....
Paavit, muut diktaattorit, presidentit ja kenraalit, ja muut pienemmät piällysmiehet ovat tämän miljardien määräisen simpanssilauman nykyisiä alfa-uroksia. Vinoontuneita pahasti, niin kuin myös heidän laumansa.
Kova alkulause. Maistele sitä hetki, kuin mainostaian ajan.
Sillä kuva puhe jatkuu, Helsingin Taidehallin ”Borders and beoynd – rajatapauksia”-näyttelyn tiimoilta.
Avajaisissa taide jäi silmäyksille kun ajan veivät lyhyet kokkaripäivitykset – kuin jos haamut nuorilta vuosilta voisivat tulla uniisi - taidepäättäjien, politiikan ja bisniksen menestyjien kanssa. Vanhoja vihollisiakin on ilo nähdä – kun olemme yhä paitsi hengissä myös voimissa, ja kun rajakahakat ovat menneisyyttä. Hymyillään.
Näyttelyn taide sai jäädä sillä innon-ja-tahdon vuosilta hengissäselviytynyt avantgarden ryhmä (Harri Larjosto, Jussi Kivi, Lauri Nykopp) törmäsi suunnittelemattomasti. Jo vanhat, Uniaikaa elävät. Vaikkakin eri heimoista, eri jutuissa.
Avajaisten päivällisjatkoille Taidehallin Ravintolan pöydissä meille ei ollut tilaa. Keikuimme jollain seinäkkeellä kuin kukot orrella. Yhdet oluet. Ja poistuimme takavasempaan. Helsingin, maailman ja taiteenkin yöhön. Hyvillä mielillä.
”Taide on taiten tekemistä” julistin J.O.Mallanderin tilaamassa ensimmäisessä taidemanifestissäni Uuden Ajan Aura -lehdessä kakarana 1979. Olemme saaneet elää ja kehittää ajatuksia ja tuntoja. Ja jopa tarjoilla niitä, taiteen kaavussa, ilman suurempaa huolta että Paavit tai paikalliset diktaattorit polttaisivat roviolla kuin Giordano Brunon.
Kova puhe jatkuu...tämä ei ole Hoollywood-leffa, jossa rahastetaan jatko-osilla.
Länsimaisen kuvataiteen 1900-luvusta voidaan löytää lukemattomia jotka tekivät taidetta taiten.
Mutta aikakauden symboleiksi riittävät Pablo Picasso, Andy Warhol ja Jeff Koons.
Picasso aloitti taulumaalarina. Warhol aloitti mainospiirtäjänä. Koons aloitti pörssimeklarina.
Kaikki olivat kohtuullisen hyviä työläismehiläisiä pesissään. He jokainen näkivät itsensä isompina, Isompina, ja vielä ISOMPINA. Heillä oli kuvitelmia itsestään: turhautunutta alfa-uroksen energiaa. Ja myyntimiestä, kuvatehtailijaa ja markkinanhaistajaa – niin että länsimaisen sivilisaation muistomerkkeinä voisivat jäädä jälkeemme tuoreet huippuhintojen listat Sothebyn huutokaupoista.
”Taide on taiten tekemistä”, sanoin. En kadehdi enkä tuomitse. Totean vain lakonisesti että noissa jalanjäljissä taiteen tekeminen, ihaileminen ja ostaminen on kuin Kannatus - enemmän kuin vaan ”hurraa-huuto” ja pääsylippu näyttelyyn tai taidekirja hyllyyn - maapallon Ihmisten tuhoamiselle.
Homo Sapiens on vain yksi laji Ihmisiä. Homo Sapiens-alalaji, sukujuurtaan simpanssit/apinat/selkärankaiset jne, on saaliseläimen ahdingosta tappavaksi uhoajaksi noussut terroristi. Kaikki muut Ihmiset kärsivät tästä uhosta ja holtittomuudesta paitsi kaupungistuvien Homo Sapienssien liittolaiset: rotat, ja..., ..., ja... - NYT yritä käyttää omien aivojesi kapasiteettia, sillä ”ainoa oppineet ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja” (Erno Paasilinna).
Vanhimmat ja vahvimmatkin Ihmiset kuten vuoret kärsivät. Kärsivät sen hetken, vuosimiljoonia, kuin homosapienssien mellastamisen jälkien korjaamiseen menee.
Ha-haa, EIPÄS olekaan mainostauko ja helpotuksen hetki.
Juoksin, metroa toki apuna käyttäen, viikon aikana Pariisissa katsomassa kaikki siellä nykytaidetta esittelevät museot ja nelisenkymmentä galleriaa. Ei-suuria-uusia-elämyksiä. Ja turhaa. Ja roskaa.
Muun muassa Centre Pompidoun ”Nais-taide”- ja ”Surrealismin valokuvat”-näyttelyistä lähipäivinä blogissani Nykopp puhui.Ugh
Muistelin Pariisissa Helsingin Taidehallin ”Beoynd and Borders – Rajatiloja”-näyttelyä. Enemmän ja jokseenkin kaiken, eli roskaa, turhaa, ei-suuria-elämyksiä saattoi nähdä siellä. Mutta myös oivalluksia, heräämisiä, mieleenpainuvia, ajatuksen katalyyttejä.
Ei Axel Gallen-Kallelan ja aikalaisten olisi tarvinnut matkustaa Afrikkaan tai oleilla Pariisissa oivaltaakseen, että kaikki mitä (heillä) on, on täällä. Kulman takana, niemen kärjessä, ajattelun avautumisessa. "Kotini on siinä mihin pääni lasken", mukailen beduiiniystäviäni.
Aina kun saan uutta tietoa siitä miten mateet liikkunevat kummallisia perinteisiä polkujaan kutulahdille – ja voin siis saada ruokaa, ruokaa, parasta ruokaa – olen valmis unohtamaan sen mitä luulin tietäväni. Kokeilla täytyy vaikken ihan uskoisikaan oman kokemukseni haastavaa tietoa.
Muuten voi tulla nälkä, nälkäkuolema - jääkaappi ja lähikauppa saattavat olla katoavia luonnonvaroja.
S-Kaupan tiesmillä myrkyillä viljellystä ja ikirasvoista, tiesmitä maasta ja tiesmitä tuottajilta, tehtyjä sapuskoja syöviltä puuttuu se olennainen. Selviytymisgeeni. Sitä ei ollut sillä hevosellakaan, joka melkein oppi olemaan syömättä ennen kuin otti ja kuoli.
Sama geeni puuttuu myös niiltä jotka eivät hae älyllisiä haasteita.
En yhdellä nopealla näkemisellä ymmärrä. En kaikkea sitä mitä Helsingin Taidehallin avajaisnäyttelyn ”Beyond and borders” taiteilijat ja taiteilijavalinnoillaan kuraattorit taidehistorioitsija, professori Agnes Kohlmeyer Venetsiasta (Faculty of Design and Arts of the IUAV University in Venice) ja Taidehallin johtaja Maija Koskinen ja heille nuorta näkemistä tuonut Suvi Saloniemi haluavat sanoa.
Näiden taiteilijoiden teoksia on nähty Venetsian Biennaalessa!! => No, eipä niiden holy-Hollywood-leffojenkaan joille on myönnetty Oscar-palkintoja näkemättä jättäminen ole laiminlyönti Ihmisille.
Ja soopaa osaa nykyisin jokainen länsimainen työntää kainaloonsa. Suihkussa ja sen jälkeen...
Mutta tästä näyttelystä jäi harvinainen olo. Vireä. Ikäänkuin joku olisi hieronut aivonystyröitä.
Ja kuin osien, ”yksi-teos-per-taiteilija”, summa olisi ollut jopa enemmän kuin 1,2,3,5,8,13,21,...
Ihmisaivot ovat edelleen paljolti carta blanca. Mitä osaamme, mitä opimme, mitä muistamme?
En tiedä mitä minä, tai kukaan nähneistä, tai niistä joille kerron – en toki kirjoita tähän, näyttely oli tyrkyllä Helsingissä pari kuukautta! - muistavat 20 vuoden päästä.
Muistan nyt IC-98:n ”video”teoksen. Erämaapiirroskuvan, josta digitaalianimaationa nousee ja karkaa leijoja. Pitää olla aivokuollut ettei tästä nouse ja karkaa ajatuksia.
Muistan myös harmistuneeni siitä että käsiohjelman mukaan tämän videon kesto on 40 minuuttia. Ei kukaan tullut tänne leffaan! vaan katsomaan tauluja ym Taidehallin taidenäyttelyyn. Se taiteen konventioiden rikkominen on hyvä lisäsyy että tämä teos pitää muistaa.
Toinen ääripää, tässä kuraattorien tarkkaan harkitussa valikoimassa nyky- ja nylky-taiteesta oli Brendan Bebanin taidevideo. ”Dokkari” nuoresta länkkärijäbästä heilumassa kännisenä tanssijattarien häiriönä Intian romaanien perinteisissä juhlissa. Tanssijattarien eroottista latausta ja vähiä asusteita voi rikas kristillinen turisti tulkita vain väärin. Väärin ja että rahalla/vallalla-saa.
Ja siitä turistivideota vahvistamaan tekijän ilmeisen&oletettujen useimpien katsojien raha-uskonto-tietämättömyyden taustan mukaisia banaalisuuksia. Ehkä tällekin 1+1=2-teokselle on tarvetta näiden helppojen anomalioiden havainnollistamiseen...: nainen/mies; vanha-kulttuuri/raharikas-juntti; saa-rahalla/ei-ole-typerykselle ja ehkä tekijä kuvittelee itsestään niin paljon liikaa että voi turistivideollaan halveksua taidemuseoiden yleisöä. Salva Dali ja Ant Warhol ja Damn Hirst ovat avanneet moottoriteitä mennä...kunnes bensa loppuu...näitä elämänlopun liftareita ei ole sitten mitään syytä ohjata puhtaan puron ääreen juomaan.
Näyttelyiden katsojat ovat niitä ihmisiä, jotka voivat maailmaa muuttaa, niin nopeasti kuin 1,2,3,5,8,13,21... Eivät manageriensa suojatti-taiteilijat, ja jalkapallo- ja Big Brother-esiintyjät ja -katsojat, jotka menevät kuolleiden kalkkilaivan kapteenin Warholin lanseeraamaan halpaan. ”1,5 minuuttia TV:ssä antaa kuolemattomuuden”. Jokaiselta taiteensa ostajalta Warhol edelleen haudan takaakin rahastaa, ja köyhemmiltä harrastajilta näyttely-, luettelo-, kirja, PR- ja muina kuluina.
Johannes Voglkin varmasti rahastaa – täytyyhän taiteilijan elää! -, mutta vääntää hullun insinöörin kekseliäisyydellä teknisestä ”kierrätysromusta” uutta. Näyttelyssä esillä ollut teos ”The night” oli hänen teostensa pienimmästä päästä. Vain vanha diaprojektori joka heittää seinälle täysikuun ja vanha raksuttava kellokoneisto. Käytöstä ajat sitten poistettu teknologia on yhä ehjää ja toimivaa.
Monet maailman tilasta ja lähitulevasta hyvin perillä olevat kirjailija Risto Isomäen innoittamina keräävät mekaanisia, kestäviksi tehtyjä hyödyllisiä työkaluja, laitteita ja niiden käsikirjoja. Minulla on jo kulkupelejä – polkupyöriä, suksia ja ahkioita - pariksi sadaksi vuodeksi ainakin, ja kalanpyydyksiä muutamalle sukupolvelle.
Vaikka monet kulttuurin tutkijat ovat esittäneet taidemuseon ottavat maallistuneiden länsimaalaisten elämässä kirkkojen paikan, se on väärä tulkinta. Temppeleihin, moskeijoihin ja kirkkoihin on aina kuulunut voimakas yhteisöllisyys. Se on ollut yksi keskeinen syy niiden suosio. Taidemuseot ovat pikemminkin mykypäivän pyhiinvaelluskohteita. Yksin, hiljaa, omissa mietteissä, siellä kuljetaan.
Job Koelewijn teki Taidehallin lattialle uuden teoksen, Mandalan. Värjättyä hiekkaa, säännöllisiä kuvioita. Kuin sekä australiasilla, navahoilla että tiibettiläisillä. Ja tämäkin teos tuhoutuu näyttelyn”rituaalin” päättyessä. Hiekkapiirtäjänä Jobilla on paljon jobia. Ja kun ei ole vuosituhantista symbolien ja värien perinnettä, teos on ”konseptuaalinen”, avaus, tai mikä se nyt olikaan.
Kiinnostavaksi sen tekeekin symbolinen maailmankulttuurien kohtaaminen.
Hiekkapiirtämisen alustana kun ei ole maa. Eikä edes Taidehallin lattia. Vaan länsimainen kirjallisuus, lajityyppiä uskonnollis-filosofinen. Tekstit - ”Proposition 19 – He who loves God cannot strive that God should love him in return.” ja sen jatkokäsittely lienevät Spinozan: Etiikka kirjasta. Se etiikka on pilaantunut aikoja sitten historialliseksi etikaksi. Hyvä että Koelewijn symbolisesti hautaa ne kirjoitukset, jotka mm Goethelle olivat tärkeimpiä vaikuttajia, temporaalisuuden aina ylittäneen filosofian – hiekkakuvilla kirjoitetun - alle.
Helsingin Taidehallin seuraavakin näyttely ”Nuoret 2009” (5.12.2009 -6.01.2010) on niitä joihin perehdyn uteliaisuudesta enkä vain tämän ”viran puolesta”.
Toivottavasti tämä Taidekeidas ei kuivahda.
Lauri Nykopp
taiteensyöjä
