Opasteita Valokuvani liikkuvat kohteen sijaan osittain kielen omalakisella alueella. Hyödynnän tietoani valokuvan ominaisuuksista mahdollisimman monipuolisilla tavoilla. Tähtään siihen että esittävä aines väistyy, ja aineeton, tulkinnallinen ottaa valtaa. Joskus häivytän valokuvalle ominaiset tunnistuskohdat ja mittakaavat taka-alalle. Mukaan pujahtaa vapaamatkustajina maalauksen ja piirroksen elementtejä, tervetulleita nekin. Siirtyminen mainittuun suuntaan alkoi parisenkymmentä vuotta sitten. Tapa on ajan kanssa vahvistunut. Olen tällä tavoin onnistunut avaamaan ovea tilaan jota pitkään kaipasin, jossa saatoin työskennellä vapain mielin, jossa taiteilijan kapasiteettini pääsi ilman estoja esiin. Tulin saman tien ratkaisseeksi pitkään askarruttaneen kysymyksen: annoin muodon ja sisällön elää rauhassa omaa elämäänsä. Ensin mainittu sai olla kuinka järkälemäisen jykevä tahansa, jälkimmäinen hauras ja haavoittuva. Jatkan aiheesta astetta arkisemmin, rohkenen jopa luetteloida mitä kaikkea kuvantekooni tarvitaan: Tärkein työkalu on valo. Tarkemmin sanottuna valon ja materiaalin suhde. Kohde, tai ilmiasu, se suorakaiteen muotoinen kappale todellisuutta, jonka varaan kuvan merkitys rakentuu, on usein kaksiulotteinen metallipinta. Myös muovi käy, ja uutuutena paperi. Eräissä uusissa töissäni olen hyödyntänyt kirjapainojen käyttämiä värillisiä painokumeja. Työskentelen suurissa kaupungeissa. Viime vuosien tuottoisimmat kohteet ovat olleet Ateena (2002) ja Soul (2006). Liikun paljon. Määränpää on sattumanvarainen, jopa niin että suljen silmät ja suuntaan sinne minne sormi sattuu metrokartalla osoittamaan. Alku voi olla hidas ja tapaileva, mutta kun työ alkaa sujua, ympärille avautuu tilaa ja avaruutta. Otollisimpia kuvauspaikkoja ovat merenrannat, purettavat asuinalueet ja keskustan toimistorakennukset. En etsi romua, vaan valitsen sen mikä tarkoituksiini parhaiten sopii. Valotan filmin nopeasti ja mieluusti ulkopuolisten huomaamatta. En halua tuottaa häiriötä, enkä tulla häirityksi.
Olen alkanut antaa kuvilleni myös nimet. Kirjoitan ehdotuksia ylös kaiken aikaa, niitä on parisensataa odottamassa vuoroaan: Hyvän ja pahan tuolla puolen, Arkisia huomioita, Joutilaisuudesta. Soulissa, jossa vietin kolmisen kuukautta, kieli vaihtui: Prime Time, Roads less travelled, Art is not your home. Kuvan ja sanan liitto vaatii joskus pitkän seurustelusuhteen, toisinaan parit löytyvät nopeasti. Sana ei täydennä kuvaa, vaan on sen erottamaton osa, ilman sitä viesti jää puolitiehen. Kun uusi sarja on valmis, kaikki on hetken kirkasta ja selvitettyä. Hiljaisuus on rikkeetön, kuvieni kaltainen. Sitten tilaan astelee uusi tekijä, katsoja. Hänen ajatuksiaan ei voi johdatella. Vasta kun työn antaa käsistään pois, se alkaa muuttua todeksi.
21.8.2006 Timo Kelaranta
(The Quiets -kirjan, ((Musta Taide ja EMMA -museo, 2006)) jälkiteksti) |
