Jos aikaa voisi kääntää taaksepäin, kuin vanhan herätyskellon viisareita....Jos kääntäisi niitä niin vimmatusti, että olisimme eurooppalaisen sivilisaation ns. keskiajalla, Marko Vuokola kaiketi joutuisi poltetuksi roviolla. Sillä hän esittää ajatuksia. Ja kun ne mahdollisesti ovat kerettiläisiä, harhaoppisia, eli kirkon oikeasta opista poikkeavia: roviolle.
Vuokola nimittäin ”Seitsemäs aalto” kuvapareissaan kyseenalaistaa ajan lineaarisuuden. Vaikka herätyskello raksuttaa – siis sellainen vanhanaikainen jossa on viisarit ja rataskoneisto – tasaisesti sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta, Vuokola väittää muuta.
Eletyssä elämässä on jokaisella hetkiä jotka muistetaan isosti. Vuosien takaa. Ne muistaa tarkasti ja kuvailla kuin elokuvana. Ja paljon enemmän jaksoja, joista ei muistiin ole syöpynyt kuin videon superpikakelaus. Harmaata.
Mitä teit 16.10.1999 kello 10:22? Tai sitä edellisenä päivänä samaan kellonlyömään aikaan? Tai minä tahansa päivänä siinä kuussa?
Päiväkirjoista tai kalentereista voi löytää, ehkä. Mutta jokaisella on muistiin syöpyneenä hetkiä, jotka ovat mitattua aikaa pidempiä.
Marko Vuokola: The Seventh Wave- HCMC, 2009, 2*180*180 diasec
Henri Charrieren kirjassa Vanki nimeltä Papillon – ja kohtalaisesta kirjasta tehdyssä vielä kohtalaisemmassa leffassa – päähenkilö koittaa lukea aaltoja ja ajoittaa pakohyppynsä vankileirin, Pirunsaaren kielekkeeltä mereen seitsemännen aallon kohdalle. Vain suurin aalto voisi kuljettaa karkurin avomerelle jossa odottaisi ”vapaus tai kuolema”. Ei se Kazantsakisin kirja sentään, vaan uusi ja todellinen vapaus tai kuolema.
Seitsemäs aalto on myytti. Jokainen kajakilla tai soutuveneellä isossa aallokossa liikkunut tietää että eri paikoissa ja eri tuulilla aalloilla saattaa olla sykli, jossa keskimääräistä isompia aaltoja nousee.
Suuremmat aallot johtuvat siitä, että aallot kulkevat virtausten, pohjan muotojen, paikallisten tuuliolojen yms. johdosta eri "vaiheessa", jolloin jotkin aallot kumoavat toisensa ja toiset aallot taas vahvistavat toisiaan. Se millä syklillä tuo tapahtuu riippuu täysin paikallisista olosuhteista.
Matemaattisessa fysiikassa aalto on määritelmän mukaisesti tilassa esiintyvä ajassa vaihteleva suure. Etenevä aalto kuljettaa energiaa, seisova aalto ei. Mekaaniset aallot esiintyvät väliaineessa joka pystyy ylläpitämään niitä. Väliaineen läpi kulkiessaan mekaaniset aallot voivat kuljettaa energiaa paikasta toiseen ilman, että yksikään väliaineen hiukkasista siirtyy pysyvästi pois alkuperäiseltä paikaltaan. Sen sijaan väliaineen hiukkaset värähtelevät kiinteän pisteen ympärillä.
Vuokolan ”Seitsemäs aalto” teokset ovat aina kuvapareja. Kaksi kuvaa samasta kohteesta, sama rajaus. Mutta kuvat ovat hieman erilaiset. Toinen on otettu myöhemmin. Ajallisesta erosta ei kerrota missään – katsoja saa huomata ja arvailla. Arvailin että ero on alle minuutista joihinkin tunteihin.
Kuvapareista kiinnostavimmat ovat ne, joissa tuo ero, ajan kulku, ei pomppaa silmille. Niiden kohdalla joutuu hakemaan ja löytämään ja miettimään. Ja aika kuluu. Miettiessä, että kuinka pitkä on Vuokolan esittämä hetki oikeasti, vaikka katsojana molemmat kuvat näkee samanaikaisesti.
Marko Vuokola: The Seventh Wave- Paradise Island 1, 2009, 2*180*180 diasec
Aiheet ovat valtaosin maisemia: merenrantoja, horisontteja jne. Mutta siinä missä Tapio Heikkilän ”Visuaalinen maisemaseuranta” on tieteellisen dokumentoiva, Vuokola on romanttinen esteetikko. Heikkilän kehittämässä systeemissä tyypilliset maisemat kuvataan uudestaan pidemmän ajanjakson jälkeen. Niissä siis seurataan maiseman muutosta eikä niinkään ajan kulumista.
Vuokolan maisemia katsoessa tulee mieleen helposti aikasarjan jatkaminen. Miltä tuo sama paikka näytti 500 vuotta sitten? Ja miltä se näyttää kahdenkymmenen vuoden päästä? Kun monet aiheet ovat luonnon arkkityyppejä eivätkä ihmisen muovaamaa kulttuurimaisemaa, niiden mahdollinen muutos kertoo isoista asioista. Seitsemäs aalto vie, kuten edellä kerroin, vapauteen tai kuolemaan.
Lauri Nykopp
